Elämänmittainen ikävä

Muistan aurinkoisen kesäpäivän, kun ongin mökillä mato-ongella pieniä ahvenia, särkiä ja salakoita poukamasta. Muistan, että sinä laitoit madon minulle koukkuun ja irrotit kalat, jotta sain tiputtaa ne takaisin järveen. 

Muistan, kuinka sinä olit "puupiä" ja minulla oli vastuu pelata meidän molempien kortit oikein.

- 13 tikkiä, sinä sanoit, - pelaa niin hyvin, että saadaan 13 tikkiä. Ja minä pelasin, meidän kortit kun osui lyömättömästi yhteen.

Ukin ja mummin vihkikuva

Muistan, kun yritit pakottaa minut syömään sinappisilliä. Minä en halunnut. En edes sinun mieliksesi, vaikka niin pyysit. Vielä tänä päivänäkään en ole sitä maistanut. Enää en voi, se olisi pitänyt tehdä silloin, kun sinä sitä ehdotit.

Muistan, kuinka iltaisin kävin luonasi ja toivotimme hyvää yötä. Minä halasin sinua, kumarruit, koska olit niin pitkä, ja annoin pusun hieman lommolle painuneelle poskellesi. Sinun viiksesi ja partasi kutittivat minua, kun painoin poskeni niitä vasten.

Ukki, Marjukka, Alibaba-kissa ja minä

Muistan, kuinka silitin vapisevin teinitytön käsin sinun valkoista arkkuasi ja mietin, miksi jo nyt. Muistan, miten vihainen sinulle olin. Kuka antoi sinulle luvan jättää 13-vuotias, elämästä mitään tietämätön tyttö yksin? Olin loukkaantunut. Verisesti.

Muistan, kun vierailit unessani ja sanoit, että et ole missään, mutta siellä on hyvä. Muistan, miten aamulla itkin katkeransuloisia kyyneleitä tyynyäni vasten.

Tänään hymyilen muistoilleni, mutta minulla on silti ikävä. Toivoisin, että olisit yhä täällä. Tai että olisit ollut pidempään. Toivoisin, että Maisa-mummikin olisi. Asuisitte yhä Metsontien yläkerrassa, jonne minä hiippailisin salaa syömään sinun tekemiäsi kinkkuleipiä ja mansikkakeittoa. Jossa me olisimme lyömättömiä bridgessä, kuten ennenkin. Jossa mummi piirtäisi minulle vieläkin kuvia taloista ja kukista ja eläimistä.

Tiedän, että elät enää vain muistoissamme, rakas ukkini. Mutta juuri ne pitävät sinut elossa, kuten mumminkin ja monet muut luotamme poistuneet.

Tällaisina minä heidät muistan.

Suru ja ikävä eivät silti hellitä koskaan, ne vain muuttavat muotoaan.

Elettyä elämää

Minä olen 27-vuotias, ja tämän vuoden synttärini ovat jo menneet. Se tarkoittaa, että olen elänyt nyt jo yli 27 vuotta. Se taas tarkoittaa, että minulla on menneisyys. Jotain on tapahtunut tämän 27 vuoden aikana. Isoja juttuja, pieniä juttuja, kaikenlaisia juttuja. Olen nähnyt, olen kokenut, olen elänyt. En ole kaikkiin menneisyyteni tapahtumiin tyytyväinen, mutta on lohduttavaa, että voi itse päättää elämästään. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuutta voi elää eri tavalla, jos niin haluaa.

Kaikilla meillä on menneisyytemme. Jollakin se on rosoinen - jopa niin, että sen muisteleminen voi tehdä kipeää. Joillakin se on pehmeän pumpulinen, pyörryttävän onnellinen. Joillakin taas on saattanut, kuten mummini sanoisi, mennä valmiissa kokonaisuudessa jossain kohtaa sääpuoleen. Lopputulos on kuitenkin varsin hyväksyttävä. Jokainen meistä on elänyt elämänsä omalla tavallaan, tehnyt omat virheensä ja vastaavasti myös onnistunut. Joitakin hetkiä on ihana muistella, jotkut haluaa unohtaa.

Valloittavan huikea työystäväni (kaveri ei riitä tähän, olkoonkin kuinka vakiintunut termi tahansa) sanoi kerran, että menneisyyttä ei tarvitse hävetä. Asiat, jotka olet joskus tehnyt ja jotka ovat tuntuneet silloin hyviltä ideoilta, ovat voineet paljastua ajan myötä aivan vääriksi. Niissä ei ole kuitenkaan tehnyt mitään väärin, on elänyt sitä hetkeä. Ja miten ihminen oppisi paremmin kuin virheistään. Joskus voi nimittäin käydä niin kuin Imagine Dragons laulaa:

When your dreams all fail

And the ones we hail

Are the worst of all

And the blood's run stale

Menneisyyteen liittyy lisäksi se, mitä muut meistä ajattelevat tai tietävät. Juorut kulkevat nopsaan, nopeammin kuin tosiasiat. Myönnän, että vaikkei minusta mitään juoruja kai liikkunutkaan (ei ainakaan mun korviin koskaan kantautunut), niin omalla tavallaan oli aika helpottavaa jossain kohtaa elämäänsä vaihtaa kaupunkia. Kuviot ja piirit muuttuu, ja se on yhtä aikaa sekä jännittävää, ahdistavaa, kaihoisaa ja samalla vapauttavaa. Muhun jotenkin natsaa nää Mikko Pohjolan lyriikat, vaikkei kirjaimellisesti kosketakaan. Mut jollain tavalla kuniisti sanottu.

- - tiedän

itseni löytävän kaukaa sieltä

missä sun nimesi ei tarinoissa kierrä

Tai kai tätäkin voi kirjaimellisesti ajatella, poikkiksesta kuulee välillä kaikenlaisia tarinoita,  kerta sen huudeilla asutaan. Itellä on onneksi oma vapaus kaukana niistä ihmisistä, joita pitää moikata kassajonossa kohteliaisuudesta, vaikka ei muuten yhtään kiinnostaisi.

Jännää ajatella, että kun kohta lähden ihanan Annin kanssa ruokatreffeille, se on vielä tulevaisuutta, mutta aivan pian jo menneisyyttä. Aika menee niin nopeasti. Täytyy elää tulevaisuus niin, että sitä menneisyyttä on sitten myöhemmin kiva muistella :)

Hurvittelua siskon kanssa!

Eräänä elokuisena sunnuntaina suunnattiin siskon kanssa Lintsille! Kun aamulla starttasin auton kotipihasta, tiesin, että tästä tulee kiva päivä. Laatuaikaa siskosten kesken, me ollaan kuitenkin niin kovia maailmanparantajia, että tän sunnuntain voimin maapallo elää taas parisataatuhatta vuotta lisää.

Ollaan pienestä pitäen rakastettu huvipuistoja. Jo lapsena meidät vietiin joka kesä sekä Särkänniemeen että Linnanmäelle. Äiti ja isi tulivat laitteisiin myös. Oli parasta, kun "otti mahasta". Tätä tunnetta sai myös kokea äidin kanssa aina kun ajettiin mummin mökille; jos ajoi "mukulamäet" tiessä tarpeeksi kovaa, heitti mahassa. Jä äitihän ajoi!

Mä olen kai aina ollut koukussa siihen painottomuuden tunteeseen, kun mahassa muljuu ja sisuskalut heittävät volttia. Mitä pahempi laite, sitä kovemmin siihen on päästävä. Liekö siis ihmekään, että olen testannut muun muassa Euroopan korkeimman vuoristoradan Barcelonan lähettyvillä (samaisen siskoni kanssa), maailman nopeimman vuoristoradan Abu Dhabissa ja maailman kolmanneksi pelottavimmaksi äänestetyn vuoristoradan X2:n Losin huudeilla.

Vaikka Linnanmäki jääkin laitteinensa heittämällä näistä kaikista, sielläkin ottaa aina mahasta! Eikä tämäkään reissu ollut poikkeus, paitsi poppareiden osalta - ne olivat pahvisia ja mauttomia. Suurin pettymys ikinä.

Kriitikot tiukkina.

Melkein ensimmäiseksi suunnistettiin vääristävien peilien luokse Naurukujalle. Sisäinen lapsi on edelleen olemassa, koska nää nauratti meitä ihan luvattoman paljon.

Luonnollisesti ostettiin myös pelikupongit, koska aina täytyy vähän koittaa onneaan. Ja koska vaatimattomasti sanottuna me voitetaan jotain aina. Eikä tämäkään kerta ollut poikkeus!

Miisku voitti jonkun mörrin ja mä kolme hiirtä koirille tuliaisiksi.

Revettiin myös ihan täysin, kun kuljettiin tällaisen voimalekan ohi. Ollaan joskus vuosia sitten tuota testattu, ja allekirjoittanut kumautti itseään silloin lekalla suoraan turpaan, leka kun sattui kimpoamaan alasimesta oikein huolella. Tuloksena turvonnut ja verta vuotava alahuuli. Olin nääs kovassa tappelussa tän epelin kanssa!

Sitten siirryttiin laitteisiin. Käytiin muutamassa perusvempaimessa alkuun, ja sitten sain kuin sainkin siskon suostuteltua vapaapudotukseen! En ollut vielä koskaan kokeillut tätä laitetta, koska viime vuonna ei tullut käytyä Lintsillä ja tämä laite oli juuri silloin tullut. Jonossa alkoi vähän hirvittää, mutta onneksi pieni paniikki näkyy meillä hermostuneena nauruna: jonottaminenkin oli siis jollain tasolla erittäin hauskaa!

 Meidän vuoro läheni ja Miisku päätti käyttää strutsitaktiikkaa!

Pudotuksesta selvittiin, ja pakko myöntää, että se oli ehdottomasti Lintsin paras laite tällä hetkellä! Painottomuuden, putoamisen tunne on järkyttävän addiktoiva, ja jos ei olisi käyty syömässä ja tultu ähkyiksi olisi menty ehdottomasti uudestaan!

Molemmille jotain!

Kotiin päästyäni annoin koirapojille lahjaksi tuliaiset. Otto villiintyi - paras juttu pitkään aikaan!

Jä tässä oli noin kahden minuutin uurastuksen lopputulos.

Hetkestä

Minä painaudun sinun rintakehääsi vasten. Hengitän sisääni ihosi tuoksua. Minä asetan poskeni siihen pieneen kuoppaan, jossa on ihanampi nukkua kuin tyynyllä.

Minä kuuntelen sinun sydämesi lyöntejä. Minä lasken niitä hiljaa mielessäni. Minä uppoan niiden hypnoottiseen rytmiin, niiden soljuvaan tahtiin ja tasaiseen sykkeeseen.

Minä tunnen sinun kätesi paljaalla kyljelläni. Sinun sormiesi määrätietoisen ja varman puristuksen herkällä ihollani. Minä värähdän sinun kosketuksesi alla, tahattomasti, suloisesti.

Minä olen sinusta fyysisesti kaukana. Se ei haittaa, sillä


minä suljen silmäni. Henkäisen. Iho muistaa vielä.

Sanoja vain

Ihmissuhteet ovat hankalia. Joskus olisi miljoona kertaa helpompaa vain piiloutua pöydän alle tai talon kauimmaiseen nurkkaan kuin vaikkapa yrittää käydä kehittävää keskustelua toisen henkilön kanssa. Itselle on helppo purnata, sieltä purnaa takaisin se sama henkilö, eikä siinä voi suuttua kuin itselleen. Toisen ihmisen kanssa asiat muuttuvat huomattavasti hankalammiksi.

Jos sinua vaivaa joku asia, sen sanominen ei välttämättä ole helppoa. Miten ilmaista se niin, että se ei loukkaa ketään, kun tarkoitus ei todellakaan ole loukata? Olisiko vain parempi pitää suu kiinni ja niellä, vaikka ketuttaisi aina se, että ystävä ei kysy mitä sinulle kuuluu tai että kotona joku asia ei olekaan siellä, missä sinä sen haluaisit olevan?

Tiedän itse olevani jämäkkä sanoissani. Kiltti olen kuin mikä, liiankin, mitä ystävänikin aina hieman manaavat. Se ei kuitenkaan estä minua olemasta myös suorasanainen. Arvostan suorasanaisuutta myös toisilta. Maailmassa on liikaa piilottelua ja hymistelyä, mikä ei johda mihinkään. Joskus kyllä pelkään, että tarkoituksettomasti loukkaan toista. Ehkä olen liiankin suora?

Minä kuitenkin rakastan keskustelua. Nautin verbaalisista haasteista ja väittelyistä. En osaa unohtaa minua vaivaavaa asiaa, ellen saa jauhaa sitä niin pitkään itselle tai toiselle, että kaikki kuoret ovat pehmenneet. Riidellessä olen samanlainen. En jaksa mököttää. Minun on saatava puhua. Tämä on haastavaa, jos elämässäsi on vaikkapa niitä, jotka eivät halua puhua. Niitä, joille mykkäkoulu on mieluisampi vaihtoehto.

Keskustelut muiden kanssa ovat antoisia, niissä oppii aina jotain toisesta ja itsestä. Minä opettelen. Hiljaisuudessa oppii myös, ehkä enemmänkin. Minä opettelen myös olemaan hiljaa. Särmiä pitää hioa pois. Minä en ole valmis vielä.

Pitää kuitenkin muistaa, että itseään ei saa hukata.

Sisälleni on kadonnut runotyttö

Kun olin nuori, kirjoitin pöytälaatikkorunoja. Laatikkokaupalla. Kymmeniä, satoja, ehkä jopa tuhansia, jos kaikki ynnäisi yhteen. Suurimman osan olen hävittänyt: silpunnut roskiin sanoin "mitä shittiä mä oon kirjoittanut". Vasta nyt pystyn hymähtelemään noille runoilleni, joista erityisesti alkupään tuotanto oli aikamoista Demi-kamaa, osa synkkää maailmanlopun meininkiä ja osa niin kryptistä, etten varmaan itsekään kirjoittaessa ymmärtänyt, mitä halusin sanoa.

Oon varmaan yrittänyt olla vähän arvoituksellinen.

Osa runoista on perinteisiä riimirunoja. Osa moderneja. Osassa on sanoma, osassa ei. Ennen olin todella kriittinen itselleni, ankara huonolla tavalla. Jos en ollut kerrasta tyytyväinen, hävitin koko tehdyn työn. Jostain syystä vasta myöhemmin olen tajunnut, että olisin voinut parannella niitä. Ei kukaan tai mikään ole täydellinen. Minulla on valta muokata tuotoksiani, myös itseäni. Kenelläkään muulla ei ole.

Mä en tiennyt vielä silloin,

miten, missä ja milloin.

Kun suunnitelmat utuiset,

oli vielä keskeneräiset.

Ja mitä sain käteen?

Vain mitätön lappu turhine sanoineen.

Käskettiin sillä pärjätä huomiseen.

Kynä pieniin sormiin,

tuhrua valkoiselle arkille.

Kaikki,

mitä jäi jäljelle.

Kauhean synkkää ja tuhoisaa on tämä :D

Runot heijastavat minua. Tämä blogi heijastaa minua. Niitä tunteita, joita minulla on kirjottaessani. Niitä ajatuksia, joita pohdin mielessäni. Periaatteitani, arvojani. Ja kerrastako teksti pitäisi saada täydelliseksi? Enkö minäkään saisi koskaan tehdä virheitä? Miten muuten muokata mitään, parannella jotain, jos ei ole mitään parannettavaa? Ja miksi olla niin ankara itselleen, että deletoi kaiken, jos ei kerrasta miellytä?

Tuuli ulvoo nurkissa,

pölypallot tanssivat tangoa.

Oksat piiskaavat,

ja risainen ikkuna itkee.

Talo on yksin ja kalpea.

Hän talloo kulunutta nurmea,

katkoo kuivia risuja.

Lasi pirstoutuu,

ja oksat itkevät.

Talo huutaa hädissään.

Ja mitään ei ole tehtävissä,

talo tietää sen.

Laskee homeisen kattonsa

ja antautuu.

Taas yksi tarina vähemmän.

Näitä runoja lukiessani pohdin, pitäisikö minun kirjoittaa uudestaan. Huomaan ajattelevani, missähän runovihkoni on. Missä päiväkirjani on? Onko sininen lyijykynäni vielä tallella lipaston pohjalla?

Tässä muutama lyhyt ajatelma.

Kävelen yläkertaan. Rappuset narisevat, mutta se ei haittaa, en yritä varjostaa ketään. Avaan lipaston laatikkoni, jonka sisältöön en ole muutoissa koskenut. Pengon hieman ja löydän sen mitä etsin. Sinisen lyijykynäni päiväkirjani välistä.

Lokin kirkaisu,

likainen ikkuna.

Muisto.

Blues kipuaa ylös seinää,

lattialaudat narisevat.

Saveen painautunut jalanjälki.

Sinisen lyijykynän, jossa on vielä terä.

Festarifiiliksiä!

Mitä on luvassa, jos kaivan kaapista päälleni risaiset mustat farkut, vihreät converset, mustan topin ja flanellipaidan? Jos tupeeraan tukkani ja rajaan silmät mustalla kajaalilla? Punkfestarit tietty!

Punk todellakin kutsui meitä, joten lähdettiin Puntala-rockiin aurinkoisena kesäpäivänä. Tapahtuma on kaksipäiväinen, mutta ekan illan suht vaihtelevasta kelistä johtuen päädyttiin mestoille vasta seuraavana päivänä. Onneksi keli oli mainio! Aurinko paistoi ja oli jopa lämminkin. Harmi vaan, että kaunis nurmikenttä oli sateista ja 1600 hengen jaloista tamppaantunut täysin mudaksi. Punkkarit olivat myös sen näköisiä: jokainen vaatekappale täysin mudassa. Meininkiä se ei kuitenkaan haitannut, meno oli yhtä iloista ja rentoa kuin aiemminkin!

Paikalla oli mukavasti tuttujakin, joten yhteiskuvia tuli otettua! Kuultiin myös muutama jäätävä stoori, kuten Kökön ja Samin tarina, jossa joku punkkari valtasi niiden teltan, ja Samin koputellessa pressuun teltan oviaukosta kohosi käsi, joka piteli puukkoa. Pojat nukkuivatkin sitten taivasalla!

Kökkö ja Sami kertomassa hulvatonta tarinaansa.

Arttu, ystäväni Hämeenlinnasta.

Ihanat Robert ja Tanja!

Ville, Jakke ja allekirjoittanut.

Puntala on siitä erikoinen festari, että siellä ei juuri mitään rähinöitä ole, punkkarit ovat sulassa sovussa keskenään. Omat juomat saa myös tuoda paikan päälle, kunhan ne eivät ole lasipulloissa. Meininki on leppoisa, mutta myös, kuten odottaa saattaa, aika humaltunut. Varsinkin Honkun, järjestäjän, bäkkärillä, jossa vierailtiin muutaman kerran tänäkin vuonna.

Punkkarisälli bäkkäriltä

Koskinen ja Honkku.

Jakke ja Ville - taas.

Lopulta päiväkin sammui punkkareiden mukana.

Kokonaisuudessaan kaikki sujui hyvin ja meillä oli mukavaa. Kivoja muistojakin jäi kerrottavaksi. Kaikkia en taida vielä edes paljastaakaan... muuta kun että tän jäbän kanssa mihin vaan!

Rajoituksia ja ennakko-oletuksia

Ihmisillä on paljon ennakkoluuloja ja rajoituksia, pelkojakin. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että joku asia herättää sinussa epäluuloja, ennakko-oletuksia. Johonkin maahan tai maanosaan matkustaminen ei houkuta, koska kuvittelet siellä olevan epäsiistiä. Jonkun ihmisen kanssa keskusteleminen ei kiinnosta, koska olet kuullut hänestä epäilyttäviä juttuja, vaikket ole tavannutkaan häntä. Jotakin urheilulajia et ole koskaan kokeillut, koska "satutan itseni siinä varmasti". Kuulostaako tutulta?

(Ennakkoluuloista puhuttaessa tulee herkästi mieleen rasismi. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole käsitellä minkäänlaista ihmis- tai rotusyrjintää, vaan puhua pienemmän mittakaavan ennakkoluuloista.)

Minä olen valitettavasti joissakin asioissa rajoittunut ihminen. Jopa niin, että itseäni ärsyttää. Haluan kyllä kokeilla uusia lajeja, matkustaa eri maissa ja pyrin jättämään muiden mielipiteet ihmisistä takavasemmalle, kun itse tapaan heidät. Silti myönnän, että kun minulle ehdotetaan matkustamista Aasiaan,  ajattelen: "Voi hitto, millä mä elän siellä sen ajan?" Tai kun viime pääsiäisenä lähdettiin laskettelemaan (minä joka en ole koskaan lasketellut ja muut jotka ovat kaikki taitavia laskettelijoita), panikoin, että ihan varmaan kuolen, vaikka haluankin tätä kokeilla. En kuollut, mutta muistoksi sain 39 mustelmaa. Tai kun vuoden ajan minua on systemaattisesti yritetty saada syömään intialaista ruokaa, olen erittäin vakaasti kieltäytynyt.

Joskus on kuitenkin hyvä haastaa itseään. Varsinkin, jos rajoitukset ovat vaan oman pään sisällä, eivätkä esimerkiksi syntyneet vaikkapa omien terveydellisten tai muiden ymmärrettävien syiden vuoksi. Viime keväänä haastoin itseni kokeilemaan seinäkiipeilyä. Lajia, jolle en ole koskaan lämmennyt, koska olin varma, etten pääse yhtään kiveä ylöspäin tai vähintäänkin tipun samantien. Luokkaretkellä valvojana ollessani ja katsellessani kun nuoret pukivat valjaita innoissaan päälleen, päätin, että enköhän mä sittenkin muutaman kiven pääse ylöspäin. Ja niin sitä mentiin, ylös asti! Vitsit miten mahtava olo sen jälkeen oli!

Alussa vasta, mutta lopulta otin ihan ylimmästä kivestä kiinni!

Eilen appiukkoni naisystävineen vei meidät syömään. Puhelimessa oli sanottu ilmoille lausahdus: "Koita suostutella Marissa syömään intialaista." Tämän kuultuani vähän nieleskelin ja lopulta yllätin varmasti kaikki läheiseni, mutta ehdottomasti eniten itseni. "Mennään sitten sinne intialaiseen, enköhän mä jotain syömistä löydä." Tähän väliin on hyvä kertoa, että oikeastaan lähes kaikki kasvikset tuottavat minulle tuskaa. Ja aasialaisessa ruoassahan niitä on.. Mutta! Intialainen ruoka oli ihan hyvää. Mausteista, muttei liikaa. Tarpeeksi tuttuja makuja (kanaa ja riisiä) mutta samalla jotain uusia. Olin taas ylpeä itsestäni. Oon selvästi kehityskelpoinen yksilö!

Ennakkoluulojen ja rajoitusten voittaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Ja toki välillä niistäkin voi olla hyötyä. Haastan silti kaikki astumaan välillä pois omalta mukavuusalueelta: mistäs sitä tietää, vaikka löytäisit jotain, josta saattaa tulla jollakin saralla jopa lempparia?

Ajamisen nautinto

Tuuli kuiskii poskilla, aurinko lämmittää kasvoja, kesän tuoksut tulvivat nenään. Vaikka tämä kesä on ollut ilmojen puolesta lähinnä vitsi, löytyy onneksi edes muutama päivä, jolloin pääsee hetkeksi nauttimaan siitä, että saa tuntea itsensä kunnolla vapaaksi. Minä en tunne sitä samanlaista tunnetta missään muualla kuin kaksipyöräisen selässä.

Mun pyörän nimi on Hulk.

Ei ole samanlaista ajaa ja istua kyydissä. Ajaessa tunnet pyörän voiman, kuulet, kuinka kone kiihdyttää itseään vielä kovempaan vauhtiin. Käännät kahvaa, ja moottori ulvahtaa. Tuulenvastus kovenee ja tiedät, että nyt mennään kovaa. Kallistat vartaloasi hiukan, ja mopo kallistuu myös. Se tottelee pienintäkin ohjaustasi, liikettäsi. Se on osa sinua. Tai vastaavasti voit ajaa hiljaksiin, nautiskella maisemista ja fiilistellä pärinää, ihmisiä, ajamisen riemua. Sitä että sinä määräät, mitä allasi oleva kone tekee. Ajaessasi olet elossa.

Gremlin bell nappaa pahat henget tiestä.

Kyydissä istuessa ajamista ei kannata miettiä. Jos hyppäät takaritsalle on paras, että luotat kuskiin. Takapenkillä voit nauttia kiireettömyydestä ja katsella ympärillesi - Suomen kesä on lämpötiloista huolimatta kaunis. Ajatukset voit nollata täysin, sillä takana ei tarvitse miettiä mitään.

Ajeltiin pärrällä Mojaven autiomaassa, lämmintä +45!

Kuumaa on kaikki tässä kuvassa.

Minä pidän ajamisesta, mutta Villen kanssa on kivempi istua kyydissä. Laittaa kädet toisen vyötärön ympärille ja nojautua hieman eteenpäin, lähemmäs. Vaikken aja itse, kuulen kuitenkin samat tuulen supinat ja heinien kuiskaukset, kuulen lintujen laulut ja puiden tarinat. Tunnen saman auringon ja näen saman taivaan. En ole yhtä vapaa päättämään minne menen, mutta menen enemmän kuin mielelläni sinne minne toinen puoliskonikin.

Villen Harrikka, jossa on mulle oma penkki takana,

Minusta on ihanaa romantisoida itseni lapsuuteni lempiohjelman kaltaiseksi prätkähiireksi: siistiä kuvitella olevansa nakkisämpylöistä ja kotikaljasta pitävä Vinski. Mutta yhtä siistiä on välillä olla se takaritsan mopotyttö, jonka oikeuksiin kuuluu yrittää pussata kuskia poskelle vähintään kerran jokaisella ajolla - huomatakseen taas, että kypärä on tälläkin kertaa tiellä.

Kukkaistyttö - not

En ole koskaan ollut mikään hortonomi. Vaikka asuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni omakotitalossa ison pihan ympäröimänä, en jotenkin löytänyt yhteistä säveltä kasvien kanssa. Äitini sen sijaan rakastaa kukkia, ja sisätilatkin olivat kotona viherkasvien valtaamat. Luulisi, että olisin saanut vaikutteita niin kuin vaikkapa isosiskoni, mutta ei. Kerrostaloissa ja rivitaloissa asuessani tapoin systemaattisesti kaikki kukat, vaikka yritin raivokkaasti pitää ne hengissä. Kukat olivat minulle kuin tamagotchi, ne kuolivat aina - ja nopeasti. Jotta sain edes jotain kukkaloistoa kotiini, toi äiti minulle aina 3-5 kukkivaa orkideaa kerrallaan. Kun ne olivat kukkineet ja kuolemassa käsiini (taas), äiti haki ne pois ja toi uudet kukkivat tilalle. Minä nautin kukista, kun äitini joutui aina elvyttämään ne jäljiltäni. Reilua, eikö?

Tämä on siskoltani tuparilahjaksi saatu.

No, nyt jokin on muuttunut. En tiedä johtuuko se ikiomasta omakotitalosta vai mistä, mutta painelin ihan innolla ostamaan kukkia istutettavaksi. Kävin myös ryöstämässä kukkia isin pihalta ja äidin luota. Osa on lähtenyt kasvamaan ihan hyvin, mutta luonnollisesti oon taas tappanut osan. Mitenköhän noi koirat on säilyneet mulla hengissä niin pitkään...

Kattokaa ny kuin nätiltä näyttää nää kivikkokasvit!

Vuorenkilpeä, sammalleimua, orvokkeja...

Syksyllä täytyy istuttaa marjapensaita ja ehkä joku puu, haluisin mulle ja Villelle yhteisen puun tänne meidän yhteiseen kotiin pihalle kasvamaan. Oon varannut äidin meille pariksi päiväksi pihahommiin. Kaikki muutkin halukkaat on tervetulleita. Anyone..?

Mieshuppari päällä on salee uskottavampaa sanoa etten oo tappanu ihan kaikkia kasveja! (Vielä..)

Matka alkakoon!

Kun katson ikkunasta, oikealta tai vasemmalta puolelta, näkyy vain sinistä. Taivaansinistä. Muutama valkea pilvenhattara. Aurinko pilkottaa ja näyttää, että koneen alumiinikuoren toisella puolella on lämmin ja kesäinen keli. Sen sijaan siellä on -50 astetta. Hämmentävää.

Olen totaalisen jumissa tässä ahtaassa purkissa, joka jollain ilveellä pysyy ilmassa. 
Tarjottimella on lasi, johon olen sekoittanut valkoviiniä ja spriteä. Maistuu hyvältä, vähän kuivalta mutta raikkaalta. Nostan maljan itselleni ja kapteenille. Kone pysyy so far hienosti ilmassa ja mulla riittää vielä pakaralihaksia. Elokuviakin on. Ja musiikkia. Ja tyhjä arkki, jolle kirjoittaa. Kaikki hyvin.

Ollaan tultu Helsingistä Lontooseen ja nyt siis istutaan Virginin lennolla Lontoosta Los Angelesiin. Olutta on kulunut pojilla muutama kipale, me tytöt maistellaan sivistyneesti vuoroin viiniä, vuoroin alkoholittomia juomia. When the wheels touch ground, niin kuin Dave Grohl laulaa, otetaan auto alle ja lähdetään ajamaan kohti San Franciscoa. Tuota lapsuuteni unelmaa, jossa astelen rehvakkaasti kannukset kopisten, stetsoni vinossa, revolveri vyöllä ja hillbilly-heinä hampaiden välissä saluunan ovista sisään ja tilaan viskipaukun. Jossa ylpeä, tummanruskea raudikkoni pärskähtelee ulkona ja ottaa muutamia levottomia askelia valmiina laukkaan heti, kun hyppään satulan nupista toisella kädellä kiinni pitäen selkään. Jossa hevoseni takajaloista nousee sankka hiekkapilvi, kun se kiihdyttää täyteen vauhtiinsa. Jossa country soi ja aurinko porottaa.

Mitäs tässä, 8 tuntia lennetty ja kaks vielä jäljellä.

Koska kyllähän se tiedetään, että Amerikassa kaikilla on unelma. Minun unelmissani Tyyni valtameri on juuri niin sininen kuin kuvitelmissani. Unelmissani koen haaveeni sen rannoilla. Unelmissani löydän itestäni sen hiekkadyyneillä jotain uutta. Unelmissani olkapääni punoittavat ja nauru raikaa vuokra-autossa, kun neljä suomalaista päästä pideltävää, hulvatonta ja elämästä nauttivaa matkaajaa ajaa kohti auringonlaskua pitkin Ameriikan raittia, joka ei koskaan lopu. Unelmissani.

Kolmen viikon päästä muistoissani.
Koska tällä jengillä unelmat tapahtuu, kun ne elää todeksi.

Ja mehän eletään.

Sanaton

Sofia ja Carl Philip saivat toisensa viime lauantaina. En ole mikään rojalisti, enkä siis seurannut häitä. Seuraavana aamuna herättyäni ja mammiessani vielä peiton alla tosin luin lehdestä mm. otteita Carl Philipin puheesta Sofialle. Hitto että oli nättejä sanoja. Ehkä hieman liikutuinkin. Käänsin päätäni oikealle puolelle ja katsoin vielä vähän unenpöhnäistä poikaystävääni, joka selasi uutisia omalla puhelimellaan. Minun Villeni. Sanoisin kaikki maailman kauniit ja tunnetta täynnä olevat sanat hänelle, jos osaisin. Mutta en osaa. Kieleni jähmettyy ja suustani tulee vain pihahduksia. Minulla olisi niin paljon sanottavaa, mutta missä ovat sanat?

Kun tapasimme, oli lämmin kesäyö. Vietimme iltaa kaveriporukassa ja ajauduimme juttelemaan Villen kanssa kirjoista, mm. Bukowskista, joka on yksi hänen lemppareistaan. Lauri Viidasta keskustelimme myös, Betonimylläri oli tehnyt vaikutuksen molempiin. Kirjoista oli luonnollista siirtyä mopoihin, onhan Villellä harrikka ja minulla vihreä Hulkini, kawa. Ennen kuin huomattiinkaan, oli aamu. Kaveripyyntö facessa tuli pian, ja kiva viestikin heti perään. Siitä se sitten lähti. Viestiteltiin niitä näitä siinä reilun viikon verran, ja sitten nähtiin Puntalassa. Pian otin oman tyynyn völjyyn, kun ajelin kylään, ja sinne se tyyny jäi.

Lumikelkkailemassa Syötteellä.

Jatkoilla lasketteluiden jälkeen.

Miten osaisin kertoa, että on maailman parasta, kun on oma Ville? Että olen maailman onnellisin tyttö? Että niinä hetkinä, kun olen rasittavin ja ärsyttävin enkä osaa lopettaa jankkaamista jostain tyhmästä asiasta, oikeasti haluaisin vaan syliin ja pusuja? Että tiedän olevani pikkumainen ja typerä, ja kauhuissani mietin, milloin se päivä tulee, kun tuo elämäni mies ei jaksakaan enää katsella mua. Että rakastan häntä maailman eniten ja että en ole kokonainen ilman häntä. Että olen hulluna häneen. Että haluan jakaa elämäni hänen kanssaan. Että haluan palavasti olla hänen tyttönsä aina. Miten kertoisin, että hän on minun Graalin maljani, Viisasten kiveni ja ikuisia rikkauksia tuottava Samponi?

Ameriikan raitilla, ajelemassa San Diegossa.

Mökillä iltana, jolloin kesä vaihtui syksyksi.

Carl Philipin sanoja lukiessani taisin sanoa Villelle, että miksei mullekin puhuta noin nätisti. Nyt vanhoja viestejä lukiessa tajusin, että helkkari, mullehan puhutaan vähintään yhtä nätisti. Kai sitä arjen kiireissä välillä unohtaa hetkeksi pysähtyä ja keskittyä hetkeen. Tulee maristua turhista, kun ei pitäisi. Sitten katoaa muistikuvat kaikista ihanista sanoista ja teoista. Niistä arjen pienistä jutuista, jotka on vaan mua varten.

Kun kyllähän mä ihan joka hetki rakastan tota jäbää täysillä.

Oman talon edessä pellolla, kesää odottaen.

Siskokset kuin ilvekset!

Oon onnellinen tyttö! Sen lisäksi, että saan jakaa elämäni maailman parhaan miehen kanssa, mua on myös siunattu kolmella, päivästä riippuen ihanalla tai todella ihanalla isosiskolla.

Synnyin syyskuisena iltana perheeseen, jossa oli jo kolme tyttöä. Neljäntenä lopetin siskosketjun, josta ei persoonallisuutta puutu. Lapsena teimme kolttosia ja puolustimme kiinnijäänyttä, välillä ärsytimme toisiamme ja välillä olimme parhaat kaverit. Nuorena kiukuttelimme ja olimme raivostuttavia. Aikuisina tilanne on harmonisoitunut, ja yhtä asiaa elämässäni en vaihtaisi mistään hinnasta: siskojani.

Vanhin siskoni on ollut jo pitkällä ala-asteella syntyessäni, ja voin kuvitella, että minun tai muiden siskojeni vahtiminen ei ole ollut hänelle sitä mieleisintä hommaa. Silti minä esimerkiksi muistan monet illat, kun siskoni nukutti minut uneen pitäen kainalossaan pienessä, 80cm leveässä sängyssä. En muista koskaan kokeneeni, että olisin ollut hänelle vaivaksi, vaikka varmasti olin. Muistan myös, että halusin mielettömästi viettää aikaa hänen kanssaan, kun olen ollut lapsi. Iso ikäeromme vaikutti kuitenkin silloin niin, että siskollani oli ihan omat kuvionsa. Nykyään aikuisina muistutamme ehkä eniten toisiamme. Olemme lähes aina samalla aaltopituudella ja jaamme samoja ajatuksia ja mielipiteitä. Siskoni on tukenut minua elämän isoissa päätöksissä ja ollut aina saatavilla. Kaunis, isosiskoistani ensimmäinen.

Toinen isosiskoistani on minua kolme vuotta vanhempi. Tuo ikäero mahdollisti sen, että lapsena olisin halunnut hänestä leikkikaveria. Olinhan suorastaan siskoni fani! Leikkiyritykset päättyivät yleensä siihen, että juoksin kantelemaan äidille, että "äitiii, siskot ei leiki mun kanssa!" Sen jälkeen oli pakko ottaa mut mukaan leikkeihin. Hähää, oon ollut häikäilemätön. Nuorena lainasin miljoona kertaa siskoni vaatteita, joskus jäin kiinni ja joskus en. Monta kertaa myös pelastimme toisemme nuorina pinteestä jollain käsittämättömällä hätävalheella vanhemmille. Arvostan siskoani hurjasti. Hän on rohkea, itsenäinen ja kunnianhimoinen, päässyt elämässään pitkälle eikä pelkää haastaa itseään. Huimapäinen, toinen isosiskoni.

Minua lähinnä olevan, kolmannen isosiskoni kanssa on vuosia välissä kaksi. Leikimme milloin mitäkin. Muistan, että yksi siskoni lempileikeistä oli hengata himassa jäätävissä pierutrikoissa ja yrittää istua mun naaman päälle. Haha, traumoja! Toinen yhteinen leikkimme oli anakonda, jossa pistimme kaikki valot pois, toinen meni piiloon ja toinen oli sihisevä anakonda. Toi leikki oli oikeasti aika pelottava! Edelleen vakituisiin lausahduksiimme kuuluu: "Issei Sagawa voi vaania oven takana!" joka syntyi, kun katsoimme jotain kannibalismidokumenttia junnuina. Meillä on siskoni kanssa ehkä eniten kuolemattomia lausahduksia ikinä. Nykyään aikuisena siskoni on todella upea, boheemi, oman tiensä kulkija, joka ei välitä muiden mielipiteistä. Valloittava, kolmas isosiskoni.

Minun siskoni. On kunnia olla tämän porukan kuopus. Rakastan näitä naisia maailman eniten!