Sisälleni on kadonnut runotyttö

Kun olin nuori, kirjoitin pöytälaatikkorunoja. Laatikkokaupalla. Kymmeniä, satoja, ehkä jopa tuhansia, jos kaikki ynnäisi yhteen. Suurimman osan olen hävittänyt: silpunnut roskiin sanoin "mitä shittiä mä oon kirjoittanut". Vasta nyt pystyn hymähtelemään noille runoilleni, joista erityisesti alkupään tuotanto oli aikamoista Demi-kamaa, osa synkkää maailmanlopun meininkiä ja osa niin kryptistä, etten varmaan itsekään kirjoittaessa ymmärtänyt, mitä halusin sanoa.

Oon varmaan yrittänyt olla vähän arvoituksellinen.

Osa runoista on perinteisiä riimirunoja. Osa moderneja. Osassa on sanoma, osassa ei. Ennen olin todella kriittinen itselleni, ankara huonolla tavalla. Jos en ollut kerrasta tyytyväinen, hävitin koko tehdyn työn. Jostain syystä vasta myöhemmin olen tajunnut, että olisin voinut parannella niitä. Ei kukaan tai mikään ole täydellinen. Minulla on valta muokata tuotoksiani, myös itseäni. Kenelläkään muulla ei ole.

Mä en tiennyt vielä silloin,

miten, missä ja milloin.

Kun suunnitelmat utuiset,

oli vielä keskeneräiset.

Ja mitä sain käteen?

Vain mitätön lappu turhine sanoineen.

Käskettiin sillä pärjätä huomiseen.

Kynä pieniin sormiin,

tuhrua valkoiselle arkille.

Kaikki,

mitä jäi jäljelle.

Kauhean synkkää ja tuhoisaa on tämä :D

Runot heijastavat minua. Tämä blogi heijastaa minua. Niitä tunteita, joita minulla on kirjottaessani. Niitä ajatuksia, joita pohdin mielessäni. Periaatteitani, arvojani. Ja kerrastako teksti pitäisi saada täydelliseksi? Enkö minäkään saisi koskaan tehdä virheitä? Miten muuten muokata mitään, parannella jotain, jos ei ole mitään parannettavaa? Ja miksi olla niin ankara itselleen, että deletoi kaiken, jos ei kerrasta miellytä?

Tuuli ulvoo nurkissa,

pölypallot tanssivat tangoa.

Oksat piiskaavat,

ja risainen ikkuna itkee.

Talo on yksin ja kalpea.

Hän talloo kulunutta nurmea,

katkoo kuivia risuja.

Lasi pirstoutuu,

ja oksat itkevät.

Talo huutaa hädissään.

Ja mitään ei ole tehtävissä,

talo tietää sen.

Laskee homeisen kattonsa

ja antautuu.

Taas yksi tarina vähemmän.

Näitä runoja lukiessani pohdin, pitäisikö minun kirjoittaa uudestaan. Huomaan ajattelevani, missähän runovihkoni on. Missä päiväkirjani on? Onko sininen lyijykynäni vielä tallella lipaston pohjalla?

Tässä muutama lyhyt ajatelma.

Kävelen yläkertaan. Rappuset narisevat, mutta se ei haittaa, en yritä varjostaa ketään. Avaan lipaston laatikkoni, jonka sisältöön en ole muutoissa koskenut. Pengon hieman ja löydän sen mitä etsin. Sinisen lyijykynäni päiväkirjani välistä.

Lokin kirkaisu,

likainen ikkuna.

Muisto.

Blues kipuaa ylös seinää,

lattialaudat narisevat.

Saveen painautunut jalanjälki.

Sinisen lyijykynän, jossa on vielä terä.