Sanaton

Sofia ja Carl Philip saivat toisensa viime lauantaina. En ole mikään rojalisti, enkä siis seurannut häitä. Seuraavana aamuna herättyäni ja mammiessani vielä peiton alla tosin luin lehdestä mm. otteita Carl Philipin puheesta Sofialle. Hitto että oli nättejä sanoja. Ehkä hieman liikutuinkin. Käänsin päätäni oikealle puolelle ja katsoin vielä vähän unenpöhnäistä poikaystävääni, joka selasi uutisia omalla puhelimellaan. Minun Villeni. Sanoisin kaikki maailman kauniit ja tunnetta täynnä olevat sanat hänelle, jos osaisin. Mutta en osaa. Kieleni jähmettyy ja suustani tulee vain pihahduksia. Minulla olisi niin paljon sanottavaa, mutta missä ovat sanat?

Kun tapasimme, oli lämmin kesäyö. Vietimme iltaa kaveriporukassa ja ajauduimme juttelemaan Villen kanssa kirjoista, mm. Bukowskista, joka on yksi hänen lemppareistaan. Lauri Viidasta keskustelimme myös, Betonimylläri oli tehnyt vaikutuksen molempiin. Kirjoista oli luonnollista siirtyä mopoihin, onhan Villellä harrikka ja minulla vihreä Hulkini, kawa. Ennen kuin huomattiinkaan, oli aamu. Kaveripyyntö facessa tuli pian, ja kiva viestikin heti perään. Siitä se sitten lähti. Viestiteltiin niitä näitä siinä reilun viikon verran, ja sitten nähtiin Puntalassa. Pian otin oman tyynyn völjyyn, kun ajelin kylään, ja sinne se tyyny jäi.

Lumikelkkailemassa Syötteellä.

Jatkoilla lasketteluiden jälkeen.

Miten osaisin kertoa, että on maailman parasta, kun on oma Ville? Että olen maailman onnellisin tyttö? Että niinä hetkinä, kun olen rasittavin ja ärsyttävin enkä osaa lopettaa jankkaamista jostain tyhmästä asiasta, oikeasti haluaisin vaan syliin ja pusuja? Että tiedän olevani pikkumainen ja typerä, ja kauhuissani mietin, milloin se päivä tulee, kun tuo elämäni mies ei jaksakaan enää katsella mua. Että rakastan häntä maailman eniten ja että en ole kokonainen ilman häntä. Että olen hulluna häneen. Että haluan jakaa elämäni hänen kanssaan. Että haluan palavasti olla hänen tyttönsä aina. Miten kertoisin, että hän on minun Graalin maljani, Viisasten kiveni ja ikuisia rikkauksia tuottava Samponi?

Ameriikan raitilla, ajelemassa San Diegossa.

Mökillä iltana, jolloin kesä vaihtui syksyksi.

Carl Philipin sanoja lukiessani taisin sanoa Villelle, että miksei mullekin puhuta noin nätisti. Nyt vanhoja viestejä lukiessa tajusin, että helkkari, mullehan puhutaan vähintään yhtä nätisti. Kai sitä arjen kiireissä välillä unohtaa hetkeksi pysähtyä ja keskittyä hetkeen. Tulee maristua turhista, kun ei pitäisi. Sitten katoaa muistikuvat kaikista ihanista sanoista ja teoista. Niistä arjen pienistä jutuista, jotka on vaan mua varten.

Kun kyllähän mä ihan joka hetki rakastan tota jäbää täysillä.

Oman talon edessä pellolla, kesää odottaen.