Tiedättekö sen tunteen, kun tekee mieli kirjoittaa? Sen hetken juuri ennen kuin painat sormenpääsi näppäimistölle? Sen autuuden olon, kun kuulet pienen napsahduksen osuessasi oikeaan kirjaimeen? Sen ääniaallon, mikä paisuu konekiväärin kaltaiseksi tulitukseksi, kun annat sormien juosta omaan tahtiinsa mustilla tai valkeilla tai minkä tahansa värisillä näppäimillä? Ja sen hyvän olon tunteen, kun huomaat, että loit juuri jotain? Jotain, minkä olemassaolosta sinulla on oikeus päättää.
Sanat ovat petollisia. Ne on helppo lausua ääneen ja niitä on helppo kirjoittaa. Niiden deletoiminen tietokoneen näytöltä on helppoa. Ei tarvita kuin muutama näpäytys, ja sanat ovat poissa. Mutta mitäs sitten, kun sanat onkin niin helposti sanonut, mutta niiden kuulemista et voikaan pyyhkiä pois? Varmaan moni tunnistaa itsessään sen, että joskus sanoo ennen kuin ajattelee. Moni varmasti tietää myös sen hetken, kun toivoisi, ettei olisi avannutkaan suutaan. Näin kirjoittaessa on helppo harkita ja punnita sanojaan huolella. Tässä on niin monta toista mahdollisuutta kuin itse haluat. Pitäisi oppia hyödyntämään tätä taitoa myös puhuessa. Siinä kun on vain se yksi tilaisuus, jonka joko pelaat täydellisesti tai feilaat täysin.
Tällaisen päiväkirjamaisen, ajatuksien kirjoittamiseen tarkoitetun blogin aloittaminen on ollut mielessä jo pitkään. Nyt oli sille ilmeisesti oikea aika. Tervetuloa siis lukemaan pieniä palasia elämästä, Ahon termein lastuja, siskon termein jatkokertomuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti