Matka alkakoon!

Kun katson ikkunasta, oikealta tai vasemmalta puolelta, näkyy vain sinistä. Taivaansinistä. Muutama valkea pilvenhattara. Aurinko pilkottaa ja näyttää, että koneen alumiinikuoren toisella puolella on lämmin ja kesäinen keli. Sen sijaan siellä on -50 astetta. Hämmentävää.

Olen totaalisen jumissa tässä ahtaassa purkissa, joka jollain ilveellä pysyy ilmassa. 
Tarjottimella on lasi, johon olen sekoittanut valkoviiniä ja spriteä. Maistuu hyvältä, vähän kuivalta mutta raikkaalta. Nostan maljan itselleni ja kapteenille. Kone pysyy so far hienosti ilmassa ja mulla riittää vielä pakaralihaksia. Elokuviakin on. Ja musiikkia. Ja tyhjä arkki, jolle kirjoittaa. Kaikki hyvin.

Ollaan tultu Helsingistä Lontooseen ja nyt siis istutaan Virginin lennolla Lontoosta Los Angelesiin. Olutta on kulunut pojilla muutama kipale, me tytöt maistellaan sivistyneesti vuoroin viiniä, vuoroin alkoholittomia juomia. When the wheels touch ground, niin kuin Dave Grohl laulaa, otetaan auto alle ja lähdetään ajamaan kohti San Franciscoa. Tuota lapsuuteni unelmaa, jossa astelen rehvakkaasti kannukset kopisten, stetsoni vinossa, revolveri vyöllä ja hillbilly-heinä hampaiden välissä saluunan ovista sisään ja tilaan viskipaukun. Jossa ylpeä, tummanruskea raudikkoni pärskähtelee ulkona ja ottaa muutamia levottomia askelia valmiina laukkaan heti, kun hyppään satulan nupista toisella kädellä kiinni pitäen selkään. Jossa hevoseni takajaloista nousee sankka hiekkapilvi, kun se kiihdyttää täyteen vauhtiinsa. Jossa country soi ja aurinko porottaa.

Mitäs tässä, 8 tuntia lennetty ja kaks vielä jäljellä.

Koska kyllähän se tiedetään, että Amerikassa kaikilla on unelma. Minun unelmissani Tyyni valtameri on juuri niin sininen kuin kuvitelmissani. Unelmissani koen haaveeni sen rannoilla. Unelmissani löydän itestäni sen hiekkadyyneillä jotain uutta. Unelmissani olkapääni punoittavat ja nauru raikaa vuokra-autossa, kun neljä suomalaista päästä pideltävää, hulvatonta ja elämästä nauttivaa matkaajaa ajaa kohti auringonlaskua pitkin Ameriikan raittia, joka ei koskaan lopu. Unelmissani.

Kolmen viikon päästä muistoissani.
Koska tällä jengillä unelmat tapahtuu, kun ne elää todeksi.

Ja mehän eletään.

Sanaton

Sofia ja Carl Philip saivat toisensa viime lauantaina. En ole mikään rojalisti, enkä siis seurannut häitä. Seuraavana aamuna herättyäni ja mammiessani vielä peiton alla tosin luin lehdestä mm. otteita Carl Philipin puheesta Sofialle. Hitto että oli nättejä sanoja. Ehkä hieman liikutuinkin. Käänsin päätäni oikealle puolelle ja katsoin vielä vähän unenpöhnäistä poikaystävääni, joka selasi uutisia omalla puhelimellaan. Minun Villeni. Sanoisin kaikki maailman kauniit ja tunnetta täynnä olevat sanat hänelle, jos osaisin. Mutta en osaa. Kieleni jähmettyy ja suustani tulee vain pihahduksia. Minulla olisi niin paljon sanottavaa, mutta missä ovat sanat?

Kun tapasimme, oli lämmin kesäyö. Vietimme iltaa kaveriporukassa ja ajauduimme juttelemaan Villen kanssa kirjoista, mm. Bukowskista, joka on yksi hänen lemppareistaan. Lauri Viidasta keskustelimme myös, Betonimylläri oli tehnyt vaikutuksen molempiin. Kirjoista oli luonnollista siirtyä mopoihin, onhan Villellä harrikka ja minulla vihreä Hulkini, kawa. Ennen kuin huomattiinkaan, oli aamu. Kaveripyyntö facessa tuli pian, ja kiva viestikin heti perään. Siitä se sitten lähti. Viestiteltiin niitä näitä siinä reilun viikon verran, ja sitten nähtiin Puntalassa. Pian otin oman tyynyn völjyyn, kun ajelin kylään, ja sinne se tyyny jäi.

Lumikelkkailemassa Syötteellä.

Jatkoilla lasketteluiden jälkeen.

Miten osaisin kertoa, että on maailman parasta, kun on oma Ville? Että olen maailman onnellisin tyttö? Että niinä hetkinä, kun olen rasittavin ja ärsyttävin enkä osaa lopettaa jankkaamista jostain tyhmästä asiasta, oikeasti haluaisin vaan syliin ja pusuja? Että tiedän olevani pikkumainen ja typerä, ja kauhuissani mietin, milloin se päivä tulee, kun tuo elämäni mies ei jaksakaan enää katsella mua. Että rakastan häntä maailman eniten ja että en ole kokonainen ilman häntä. Että olen hulluna häneen. Että haluan jakaa elämäni hänen kanssaan. Että haluan palavasti olla hänen tyttönsä aina. Miten kertoisin, että hän on minun Graalin maljani, Viisasten kiveni ja ikuisia rikkauksia tuottava Samponi?

Ameriikan raitilla, ajelemassa San Diegossa.

Mökillä iltana, jolloin kesä vaihtui syksyksi.

Carl Philipin sanoja lukiessani taisin sanoa Villelle, että miksei mullekin puhuta noin nätisti. Nyt vanhoja viestejä lukiessa tajusin, että helkkari, mullehan puhutaan vähintään yhtä nätisti. Kai sitä arjen kiireissä välillä unohtaa hetkeksi pysähtyä ja keskittyä hetkeen. Tulee maristua turhista, kun ei pitäisi. Sitten katoaa muistikuvat kaikista ihanista sanoista ja teoista. Niistä arjen pienistä jutuista, jotka on vaan mua varten.

Kun kyllähän mä ihan joka hetki rakastan tota jäbää täysillä.

Oman talon edessä pellolla, kesää odottaen.

Siskokset kuin ilvekset!

Oon onnellinen tyttö! Sen lisäksi, että saan jakaa elämäni maailman parhaan miehen kanssa, mua on myös siunattu kolmella, päivästä riippuen ihanalla tai todella ihanalla isosiskolla.

Synnyin syyskuisena iltana perheeseen, jossa oli jo kolme tyttöä. Neljäntenä lopetin siskosketjun, josta ei persoonallisuutta puutu. Lapsena teimme kolttosia ja puolustimme kiinnijäänyttä, välillä ärsytimme toisiamme ja välillä olimme parhaat kaverit. Nuorena kiukuttelimme ja olimme raivostuttavia. Aikuisina tilanne on harmonisoitunut, ja yhtä asiaa elämässäni en vaihtaisi mistään hinnasta: siskojani.

Vanhin siskoni on ollut jo pitkällä ala-asteella syntyessäni, ja voin kuvitella, että minun tai muiden siskojeni vahtiminen ei ole ollut hänelle sitä mieleisintä hommaa. Silti minä esimerkiksi muistan monet illat, kun siskoni nukutti minut uneen pitäen kainalossaan pienessä, 80cm leveässä sängyssä. En muista koskaan kokeneeni, että olisin ollut hänelle vaivaksi, vaikka varmasti olin. Muistan myös, että halusin mielettömästi viettää aikaa hänen kanssaan, kun olen ollut lapsi. Iso ikäeromme vaikutti kuitenkin silloin niin, että siskollani oli ihan omat kuvionsa. Nykyään aikuisina muistutamme ehkä eniten toisiamme. Olemme lähes aina samalla aaltopituudella ja jaamme samoja ajatuksia ja mielipiteitä. Siskoni on tukenut minua elämän isoissa päätöksissä ja ollut aina saatavilla. Kaunis, isosiskoistani ensimmäinen.

Toinen isosiskoistani on minua kolme vuotta vanhempi. Tuo ikäero mahdollisti sen, että lapsena olisin halunnut hänestä leikkikaveria. Olinhan suorastaan siskoni fani! Leikkiyritykset päättyivät yleensä siihen, että juoksin kantelemaan äidille, että "äitiii, siskot ei leiki mun kanssa!" Sen jälkeen oli pakko ottaa mut mukaan leikkeihin. Hähää, oon ollut häikäilemätön. Nuorena lainasin miljoona kertaa siskoni vaatteita, joskus jäin kiinni ja joskus en. Monta kertaa myös pelastimme toisemme nuorina pinteestä jollain käsittämättömällä hätävalheella vanhemmille. Arvostan siskoani hurjasti. Hän on rohkea, itsenäinen ja kunnianhimoinen, päässyt elämässään pitkälle eikä pelkää haastaa itseään. Huimapäinen, toinen isosiskoni.

Minua lähinnä olevan, kolmannen isosiskoni kanssa on vuosia välissä kaksi. Leikimme milloin mitäkin. Muistan, että yksi siskoni lempileikeistä oli hengata himassa jäätävissä pierutrikoissa ja yrittää istua mun naaman päälle. Haha, traumoja! Toinen yhteinen leikkimme oli anakonda, jossa pistimme kaikki valot pois, toinen meni piiloon ja toinen oli sihisevä anakonda. Toi leikki oli oikeasti aika pelottava! Edelleen vakituisiin lausahduksiimme kuuluu: "Issei Sagawa voi vaania oven takana!" joka syntyi, kun katsoimme jotain kannibalismidokumenttia junnuina. Meillä on siskoni kanssa ehkä eniten kuolemattomia lausahduksia ikinä. Nykyään aikuisena siskoni on todella upea, boheemi, oman tiensä kulkija, joka ei välitä muiden mielipiteistä. Valloittava, kolmas isosiskoni.

Minun siskoni. On kunnia olla tämän porukan kuopus. Rakastan näitä naisia maailman eniten!

Matkavalmisteluja

Tykkään matkustaa. Ulkomailla, kotimaassa, lentokoneessa, junassa, autossa, kaupungeissa, luonnoissa, rannoilla, hylätyissä mestoissa ja asutuilla alueilla. Mikä vaan käy, kunhan seura on hyvää. Viime jouluna vierailtiin paremman puoliskoni kanssa mun kaverin Melissan (johon tutustuin sen ollessa aikanaan täällä vaihdossa lukiossa) luona Meksikossa ja Yhdysvalloissa, San Diegossa. Oli ehkä elämäni huikein reissu! Asuttiin Melissan kotona autenttisessa meksikolaisessa kämpässä, jossa ei ollut lämmitystä ja oli kylmä. Nähtiin ihan eri puoli kuin turistit, kun oli paikallinen opas siis koko ajan mukana. Mutta siitä joskus toiste enemmän. Nyt kuumottaa jo seuraava reissu!

Pakkaaminen on oma taiteenlajinsa. Mitä ottaisin mukaan? Monetko pitkät housut? Useammat kengät? Tarviiko takkia? Sit pitäis jättää tilaa kaikille ostoksille, sillä en tosiaan oo tulossa tyhjin käsin takaisin. Muistoja, kuvia, kokemuksia mutta myös jonkin verran materiaa tarttuu varmasti mukaan. Yhen rinkan pitäis riittää, vaikka reissu kestää yhteensä 18 päivää. Pesulaa on varmaan pakko käyttää, ei tästä muuten tuu mitään. Mukaan pakkaan ainakin farkkushortsit, lyhten fiftarihenkisen kauluspaidan, hihattoman paidan ihanalla kuosilla ja tietty biksut!

Reissuun lähetään porukalla, jolla ei ollakaan vielä yhdessä matkustettu. Mukaan lähtee meinaan poikkiksen pikkuveli vaimoineen. Ovat ehkä maailman kivoimpia ja ihanimpia ihmisiä, tulee oleen päräyttävä reissu! Ensi viikolla tähän aikaan ollaan jo perillä.

Matka suuntautuu tälläkin kertaa Jenkkilään. Nyt lennetään Los Angelesiin ja sieltä on vuokrattuna auto, jolla huristellaan summittaisesti muitakin kaupunkeja sivuten reitti Los Angeles - San Fransisco - Yosemite - Grand Canyon - Las Vegas - Los Angeles. Kuvia luvassa, kunhan päästään ensin perille. Mukavasti jännittää! Vielä vois yrittää ottaa yhtä iisisti kuin ransupoika Otto.

Jostain syystä oon kuitenkin lähinnä yhtä innokas tekemään mitä tahansa muuta kuin odottamaan, niin kuin Eikkakin, joka on aina valmis, kun kysytään!

Olispa siis jo torstai ja näin ollen lähtöpäivä!

Oma, koti, talo - omakotitalo!

Omakotitalossa asuminen on ihanaa! (Näin kaksi kuukautta asuneena, mielipidehän voi vielä talven ja lumitöiden tullen muuttua..) Lapsuuteni asuin isossa, kolmikerroksisessa omakotitalossa kavereiden ympäröimänä. Vaikka talossa oli neliöitä, ei huoneita ollut liikaa. Yläkerran kaksiossa asuivat isovanhempani. Ukin kanssa pelattiin tiukkoja shakki-, tammi-, mylly- ja bridgematseja. Kellarikerroksessa taas sijaitsivat pesuhuone saunoineen ja äidin yrityksen tilat. Keskikerrosta asutimme me: äiti, isä ja neljä sisarusta. Jaoin huoneen siis milloin kenenkin siskoistani kanssa, ja oman huoneen rauhan sain vasta 15-vuotiaana. Oi sitä fiilistä! Nykyään omassa talossa olisi huoneita vaikka jokaiselle siskolle!

Meillä on poikaystävän kanssa kolme koiraa, joiden lenkittäminen ja pissattaminen muuttui äärettömän paljon helpommaksi, kun ostettiin oma omakotitalo. Itse olen Hämeenlinnan tyttöjä, mutta tiedättehän, kun rakastuu, tekee mielellään kompromisseja. Niinpä muutin Tampereen kupeeseen, vaikka työpaikka on edelleen Hämeenlinnassa. Satuimme löytämään molempien mielestä unelmien kodin, eikä auttanut muu kuin laittaa kaksi asuntoa myyntiin ja toivoa parasta. Niin vain kävi, että molempien asunnot myytiin ja ostotarjouskin lopulta hyväksyttiin. Aikamoista tuuria! Vai ehkä kohtaloa..?

Kaksi kuukautta ollaan siis tätä taloa asuttu, ja vieläkin sisustus on osittain kesken. Meillä on kaksikerroksinen, vihreä perinnetalo isolla tontilla. Tältä täällä näyttää!

Tässä meidän keittiö. Avautuu olohuoneeseen, on siis tupakeittiö. Rakastan tuota vanhahtavaa uunia ja kaapin ovien taakse piilotettuja kodinkoneita (jääkaappi, pakastin, astianpesukone). Vaaleat sävyt miellyttävät myös.

Keittiön vieressä on varaava takka, jonka edessä taljalla tykkäävät koiramme makailla. Kuvassa ottaa rennosti mäyräkoiramme Severi.

Keittiön toisella puolella aukeaa ruokailutila, jonka lamppu on vielä etsinnässä. Ikkunoita ja valoa toki on riittämiin, mutta syksyn tullen pitää viimeistään ryhdistäytyä ja hankkia joku kiva kattolamppu. Pöydän alla kurkkivat ranskanbulldoggimme Otto ja Eikka, maastoutuvat hyvin varjoihin.

Olohuone on keittiötä vastapäätä. Ikkunoista näkyy vastakkainen pelto, meillä ei ole naapureita etupihan puolella. Tykkään tosi paljon tuosta vihreästä ruotsalaisesta tapetista.

Keittiö - olohuone - ruokailutila -akselilta lähtee käytävä eteiseen, kodinhoitohuoneeseen, kirjastoon ja vierashuoneeseen. Näkyvillä oleva hirsiseinä on aika makea, vaikka se onkin erikseen tehty, ei siis rakenteista kaivettu.

Alla vielä muutama kuva kirjastosta, josta löytyy myös työjutut. Olen vain piilottanut ne kirjoituslipastoon pois näkyviltä.

Nojatuolissa on kiva lueskella.

Yläkerran kuvaaminen saa jäädä toiseen kertaan, pihan myös. Hommaahan täällä riittää ja niin kuin moni on sanonut, omakotitalossa on jatkuvasti tehtävää.  Oon kuitenkin sellainen puuhastelijaluonne, että tykkään tällaisesta. Nautin myös tästä ihanasta omasta rauhasta, mikä täällä on. Poikaystäväkin on sellainen monitoimimies, ettei tän likan tarvi turhia vaativimmista hommista murehtia! How cool is that!

 

Lomalla töitä?

Kesäloma. Tuo ihana, rentouttava ja ilmeisesti myös stressaava asia. Tänään radiossa puhuttiin siitä, lataavatko ihmiset liikaa odotuksia kesälomaansa. Monella ihmisellä kesäloma on se aika, kun vihdoin ehtii tehdä jotain. On paljon suunnitelmia ja ideoita, mitä kaikkea olisi kivaa ja pitäisi tehdä. Ehkä vika on tuossa pitäisi-sanassa. Eihän lomalla pidä tehdä mitään, silloin saa tehdä mitä haluaa. Onneksi enemmistö ilmeisesti osaa kuitenkin pitää lomansa lomaillen eikä liikoja stressaten, mikäli radioon on uskominen.

Mulla sattuu olemaan ammatinvalinnan puolesta pitkä loma, joten kaikennäköistä ehtii tekemään. En myöskään turhaan stressaa, vaikken tekisi mitään. Oma vikani vaan tuppaa olemaan se, etten malta vain olla. Aina voi esimerkiksi siivota. Tai vaikka vierailla muiden töissä!

Oon meinaan tänään kuljettanut monta kymmentätuhatta kiloa mursketta, pari roskalavaa ja mitannut uusia osia seuraavaan työmaahan. Mun osuus tässä on tosin rajoittunut kuorma-auton kattoikkunan avaamiseen, kyydissä istumiseen ja uusien juttujen ihmettelyyn. Siistiä! Kaiken lisäksi saan viettää päivää maailman parhaan poikaystäväni kanssa!

Tässä kiinnitetään vaijerit, jotka nostaa lavan. 

Siinä se lava jo nousee!

Mun mielestä tää on mielenkiintoista, kun en tällaista itse normaalisti tee. Kivaa nähdä jotain uutta! Sitä paitsi aina näissä oppii jotain eikä terve uteliaisuus ja halu tietää asioita ole keneltäkään pois, päinvastoin!

Oon ihan uskottava kuorma-automimmi! 

Kirjoittamisesta

Tiedättekö sen tunteen, kun tekee mieli kirjoittaa? Sen hetken juuri ennen kuin painat sormenpääsi näppäimistölle? Sen autuuden olon, kun kuulet pienen napsahduksen osuessasi oikeaan kirjaimeen? Sen ääniaallon, mikä paisuu konekiväärin kaltaiseksi tulitukseksi, kun annat sormien juosta omaan tahtiinsa mustilla tai valkeilla tai minkä tahansa värisillä näppäimillä? Ja sen hyvän olon tunteen, kun huomaat, että loit juuri jotain? Jotain, minkä olemassaolosta sinulla on oikeus päättää.

Sanat ovat petollisia. Ne on helppo lausua ääneen ja niitä on helppo kirjoittaa. Niiden deletoiminen tietokoneen näytöltä on helppoa. Ei tarvita kuin muutama näpäytys, ja sanat ovat poissa. Mutta mitäs sitten, kun sanat onkin niin helposti sanonut, mutta niiden kuulemista et voikaan pyyhkiä pois? Varmaan moni tunnistaa itsessään sen, että joskus sanoo ennen kuin ajattelee. Moni varmasti tietää myös sen hetken, kun toivoisi, ettei olisi avannutkaan suutaan. Näin kirjoittaessa on helppo harkita ja punnita sanojaan huolella. Tässä on niin monta toista mahdollisuutta kuin itse haluat. Pitäisi oppia hyödyntämään tätä taitoa myös puhuessa. Siinä kun on vain se yksi tilaisuus, jonka joko pelaat täydellisesti tai feilaat täysin.

Tällaisen päiväkirjamaisen, ajatuksien kirjoittamiseen tarkoitetun blogin aloittaminen on ollut mielessä jo pitkään. Nyt oli sille ilmeisesti oikea aika. Tervetuloa siis lukemaan pieniä palasia elämästä, Ahon termein lastuja, siskon termein jatkokertomuksia.