Festarifiiliksiä!

Mitä on luvassa, jos kaivan kaapista päälleni risaiset mustat farkut, vihreät converset, mustan topin ja flanellipaidan? Jos tupeeraan tukkani ja rajaan silmät mustalla kajaalilla? Punkfestarit tietty!

Punk todellakin kutsui meitä, joten lähdettiin Puntala-rockiin aurinkoisena kesäpäivänä. Tapahtuma on kaksipäiväinen, mutta ekan illan suht vaihtelevasta kelistä johtuen päädyttiin mestoille vasta seuraavana päivänä. Onneksi keli oli mainio! Aurinko paistoi ja oli jopa lämminkin. Harmi vaan, että kaunis nurmikenttä oli sateista ja 1600 hengen jaloista tamppaantunut täysin mudaksi. Punkkarit olivat myös sen näköisiä: jokainen vaatekappale täysin mudassa. Meininkiä se ei kuitenkaan haitannut, meno oli yhtä iloista ja rentoa kuin aiemminkin!

Paikalla oli mukavasti tuttujakin, joten yhteiskuvia tuli otettua! Kuultiin myös muutama jäätävä stoori, kuten Kökön ja Samin tarina, jossa joku punkkari valtasi niiden teltan, ja Samin koputellessa pressuun teltan oviaukosta kohosi käsi, joka piteli puukkoa. Pojat nukkuivatkin sitten taivasalla!

Kökkö ja Sami kertomassa hulvatonta tarinaansa.

Arttu, ystäväni Hämeenlinnasta.

Ihanat Robert ja Tanja!

Ville, Jakke ja allekirjoittanut.

Puntala on siitä erikoinen festari, että siellä ei juuri mitään rähinöitä ole, punkkarit ovat sulassa sovussa keskenään. Omat juomat saa myös tuoda paikan päälle, kunhan ne eivät ole lasipulloissa. Meininki on leppoisa, mutta myös, kuten odottaa saattaa, aika humaltunut. Varsinkin Honkun, järjestäjän, bäkkärillä, jossa vierailtiin muutaman kerran tänäkin vuonna.

Punkkarisälli bäkkäriltä

Koskinen ja Honkku.

Jakke ja Ville - taas.

Lopulta päiväkin sammui punkkareiden mukana.

Kokonaisuudessaan kaikki sujui hyvin ja meillä oli mukavaa. Kivoja muistojakin jäi kerrottavaksi. Kaikkia en taida vielä edes paljastaakaan... muuta kun että tän jäbän kanssa mihin vaan!

Rajoituksia ja ennakko-oletuksia

Ihmisillä on paljon ennakkoluuloja ja rajoituksia, pelkojakin. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että joku asia herättää sinussa epäluuloja, ennakko-oletuksia. Johonkin maahan tai maanosaan matkustaminen ei houkuta, koska kuvittelet siellä olevan epäsiistiä. Jonkun ihmisen kanssa keskusteleminen ei kiinnosta, koska olet kuullut hänestä epäilyttäviä juttuja, vaikket ole tavannutkaan häntä. Jotakin urheilulajia et ole koskaan kokeillut, koska "satutan itseni siinä varmasti". Kuulostaako tutulta?

(Ennakkoluuloista puhuttaessa tulee herkästi mieleen rasismi. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole käsitellä minkäänlaista ihmis- tai rotusyrjintää, vaan puhua pienemmän mittakaavan ennakkoluuloista.)

Minä olen valitettavasti joissakin asioissa rajoittunut ihminen. Jopa niin, että itseäni ärsyttää. Haluan kyllä kokeilla uusia lajeja, matkustaa eri maissa ja pyrin jättämään muiden mielipiteet ihmisistä takavasemmalle, kun itse tapaan heidät. Silti myönnän, että kun minulle ehdotetaan matkustamista Aasiaan,  ajattelen: "Voi hitto, millä mä elän siellä sen ajan?" Tai kun viime pääsiäisenä lähdettiin laskettelemaan (minä joka en ole koskaan lasketellut ja muut jotka ovat kaikki taitavia laskettelijoita), panikoin, että ihan varmaan kuolen, vaikka haluankin tätä kokeilla. En kuollut, mutta muistoksi sain 39 mustelmaa. Tai kun vuoden ajan minua on systemaattisesti yritetty saada syömään intialaista ruokaa, olen erittäin vakaasti kieltäytynyt.

Joskus on kuitenkin hyvä haastaa itseään. Varsinkin, jos rajoitukset ovat vaan oman pään sisällä, eivätkä esimerkiksi syntyneet vaikkapa omien terveydellisten tai muiden ymmärrettävien syiden vuoksi. Viime keväänä haastoin itseni kokeilemaan seinäkiipeilyä. Lajia, jolle en ole koskaan lämmennyt, koska olin varma, etten pääse yhtään kiveä ylöspäin tai vähintäänkin tipun samantien. Luokkaretkellä valvojana ollessani ja katsellessani kun nuoret pukivat valjaita innoissaan päälleen, päätin, että enköhän mä sittenkin muutaman kiven pääse ylöspäin. Ja niin sitä mentiin, ylös asti! Vitsit miten mahtava olo sen jälkeen oli!

Alussa vasta, mutta lopulta otin ihan ylimmästä kivestä kiinni!

Eilen appiukkoni naisystävineen vei meidät syömään. Puhelimessa oli sanottu ilmoille lausahdus: "Koita suostutella Marissa syömään intialaista." Tämän kuultuani vähän nieleskelin ja lopulta yllätin varmasti kaikki läheiseni, mutta ehdottomasti eniten itseni. "Mennään sitten sinne intialaiseen, enköhän mä jotain syömistä löydä." Tähän väliin on hyvä kertoa, että oikeastaan lähes kaikki kasvikset tuottavat minulle tuskaa. Ja aasialaisessa ruoassahan niitä on.. Mutta! Intialainen ruoka oli ihan hyvää. Mausteista, muttei liikaa. Tarpeeksi tuttuja makuja (kanaa ja riisiä) mutta samalla jotain uusia. Olin taas ylpeä itsestäni. Oon selvästi kehityskelpoinen yksilö!

Ennakkoluulojen ja rajoitusten voittaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Ja toki välillä niistäkin voi olla hyötyä. Haastan silti kaikki astumaan välillä pois omalta mukavuusalueelta: mistäs sitä tietää, vaikka löytäisit jotain, josta saattaa tulla jollakin saralla jopa lempparia?

Ajamisen nautinto

Tuuli kuiskii poskilla, aurinko lämmittää kasvoja, kesän tuoksut tulvivat nenään. Vaikka tämä kesä on ollut ilmojen puolesta lähinnä vitsi, löytyy onneksi edes muutama päivä, jolloin pääsee hetkeksi nauttimaan siitä, että saa tuntea itsensä kunnolla vapaaksi. Minä en tunne sitä samanlaista tunnetta missään muualla kuin kaksipyöräisen selässä.

Mun pyörän nimi on Hulk.

Ei ole samanlaista ajaa ja istua kyydissä. Ajaessa tunnet pyörän voiman, kuulet, kuinka kone kiihdyttää itseään vielä kovempaan vauhtiin. Käännät kahvaa, ja moottori ulvahtaa. Tuulenvastus kovenee ja tiedät, että nyt mennään kovaa. Kallistat vartaloasi hiukan, ja mopo kallistuu myös. Se tottelee pienintäkin ohjaustasi, liikettäsi. Se on osa sinua. Tai vastaavasti voit ajaa hiljaksiin, nautiskella maisemista ja fiilistellä pärinää, ihmisiä, ajamisen riemua. Sitä että sinä määräät, mitä allasi oleva kone tekee. Ajaessasi olet elossa.

Gremlin bell nappaa pahat henget tiestä.

Kyydissä istuessa ajamista ei kannata miettiä. Jos hyppäät takaritsalle on paras, että luotat kuskiin. Takapenkillä voit nauttia kiireettömyydestä ja katsella ympärillesi - Suomen kesä on lämpötiloista huolimatta kaunis. Ajatukset voit nollata täysin, sillä takana ei tarvitse miettiä mitään.

Ajeltiin pärrällä Mojaven autiomaassa, lämmintä +45!

Kuumaa on kaikki tässä kuvassa.

Minä pidän ajamisesta, mutta Villen kanssa on kivempi istua kyydissä. Laittaa kädet toisen vyötärön ympärille ja nojautua hieman eteenpäin, lähemmäs. Vaikken aja itse, kuulen kuitenkin samat tuulen supinat ja heinien kuiskaukset, kuulen lintujen laulut ja puiden tarinat. Tunnen saman auringon ja näen saman taivaan. En ole yhtä vapaa päättämään minne menen, mutta menen enemmän kuin mielelläni sinne minne toinen puoliskonikin.

Villen Harrikka, jossa on mulle oma penkki takana,

Minusta on ihanaa romantisoida itseni lapsuuteni lempiohjelman kaltaiseksi prätkähiireksi: siistiä kuvitella olevansa nakkisämpylöistä ja kotikaljasta pitävä Vinski. Mutta yhtä siistiä on välillä olla se takaritsan mopotyttö, jonka oikeuksiin kuuluu yrittää pussata kuskia poskelle vähintään kerran jokaisella ajolla - huomatakseen taas, että kypärä on tälläkin kertaa tiellä.

Kukkaistyttö - not

En ole koskaan ollut mikään hortonomi. Vaikka asuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni omakotitalossa ison pihan ympäröimänä, en jotenkin löytänyt yhteistä säveltä kasvien kanssa. Äitini sen sijaan rakastaa kukkia, ja sisätilatkin olivat kotona viherkasvien valtaamat. Luulisi, että olisin saanut vaikutteita niin kuin vaikkapa isosiskoni, mutta ei. Kerrostaloissa ja rivitaloissa asuessani tapoin systemaattisesti kaikki kukat, vaikka yritin raivokkaasti pitää ne hengissä. Kukat olivat minulle kuin tamagotchi, ne kuolivat aina - ja nopeasti. Jotta sain edes jotain kukkaloistoa kotiini, toi äiti minulle aina 3-5 kukkivaa orkideaa kerrallaan. Kun ne olivat kukkineet ja kuolemassa käsiini (taas), äiti haki ne pois ja toi uudet kukkivat tilalle. Minä nautin kukista, kun äitini joutui aina elvyttämään ne jäljiltäni. Reilua, eikö?

Tämä on siskoltani tuparilahjaksi saatu.

No, nyt jokin on muuttunut. En tiedä johtuuko se ikiomasta omakotitalosta vai mistä, mutta painelin ihan innolla ostamaan kukkia istutettavaksi. Kävin myös ryöstämässä kukkia isin pihalta ja äidin luota. Osa on lähtenyt kasvamaan ihan hyvin, mutta luonnollisesti oon taas tappanut osan. Mitenköhän noi koirat on säilyneet mulla hengissä niin pitkään...

Kattokaa ny kuin nätiltä näyttää nää kivikkokasvit!

Vuorenkilpeä, sammalleimua, orvokkeja...

Syksyllä täytyy istuttaa marjapensaita ja ehkä joku puu, haluisin mulle ja Villelle yhteisen puun tänne meidän yhteiseen kotiin pihalle kasvamaan. Oon varannut äidin meille pariksi päiväksi pihahommiin. Kaikki muutkin halukkaat on tervetulleita. Anyone..?

Mieshuppari päällä on salee uskottavampaa sanoa etten oo tappanu ihan kaikkia kasveja! (Vielä..)