Ihon tarinoita

Minun ihoni voisi kertoa monta tarinaa.

Minun ihoani on silitelty. Se muistaa hellän kosketuksen, kun olen ollut lapsi ja äidin sylissä. Se osaisi kertoa, miltä tuntuu olla ehdoitta rakastettu, turvassa. Se osaisi kertoa ilon, kun paljaat polvitaipeet painuvat vasten isin hartioita ja tunteen, kun on ensimmäistä kertaa korkeammalla kuin koskaan.

Minun ihoni muistaa lämmön, jolla sitä on hoidettu. Pyörivät liikkeet, kun siskot levittävät rasvaa ihottumaan kyynärtaipeessa. Minun ihoni muistaa, miltä tuntuu, kun painetaan viileä ratamon lehti vereslihalle rikkoontuneseen ihoon. Se muistaa, miten siitä on pidetty huolta.

Minun ihoni osaa kertoa, kuinka äidin rakkaus on vaihtunut toisenlaiseen rakkauteen.  Se värähtää muistosta miltä tuntuu, kun poikaystävä kuljettaa sormenpäitään sitä pitkin. Minun ihoni osaa kertoa, miten pienellä, hellällä kosketuksella naisen saa tuntemaan itsensä kauniiksi.

Minun ihoani on myös nipistelty. Sitä on raavittu, lyöty, pistetty ja puristettu. Minun ihoni on varautunut. Se muistaa, että sitä voidaan myös satuttaa. Minun ihoni voi myös kertoa, miltä tuntuu pelätä.

Mutta minun ihoni ei kerro näitä tarinoita muille. Se muistuttaa minua niistä auringon säteiden lämmittäessä ja kuiskaa ne minulle vaatehuoneen pimeimmässä nurkassa.

Se on minun ihoni.

Iho jossa elän.

Urjalaan unohtunut

Jatketaan hylätyillä mestoilla! Tää tsekattiin viime talvena, kun päätimme lähteä etsimään vanhan tiilitehtaan jostain päin Urjalaa. Mitään vinkkejä reitistä ei ollut, ja myönnetään, että matkalla meinasi uskokin jo loppua. Tälläkin kertaa, kuten muillakin kerroilla tähän asti, löysimme kuitenkin etsimämme! Vanhan tiilitehtaan piippu komeili horisontissa, ja rappioromantiikkaa kaipaavien retkiläisten autonnokka kaarsi u-käännöksen ja jämähti parkkiin verraten kauaksi itse kohteesta. No, reissussa rähjääntyy, joten muutama lumikokkare kengässä (lue: kengät täynnä lunta ja sukat märkinä) ei juuri haitannut meitä umpilumessa rämpijöitä!

Itse tehtaasta ei juuri tietoa löytynyt, alue on oletettavasti hylätty 1970-luvulla. Alueella on toiminut jonkin aikaa tehtaan lopettamisen jälkeen autopurkaamo, mistä muistona ovat useat autonrotiskot pihapiirissä. Sekään ei kuitenkaan enää ole toiminnassa, joten alue on täysin hiljentynyt. Paikalle päästessä läsnä ovat siis vaan omat kuvitelmat ja joskus taloudellisesti menestyneen tehtaan rauniot, joiden tiilissä voi yhä aistia parkkiintuneiden käsien tekemän työn ja jonka rappioituneen katon läpi viheltävässä tuulessa voi vielä kuulla tehtaan kovat, kalkattavat äänet.

Purkaamon jälkiä.

Itse tehdas on valtava ja osittain sokkeloinenkin. Paikoitellen lattiassa on reikiä ja katto on sortunut, täällä käydessä kannattaa olla oikeasti aika varovainen. Vierailumme aikana oli todella pimeää, eikä ilman taskulamppuja olisi todellakaan nähnyt eteensä. Tehdas on täynnä vanhoja tiilinpolttouuneja, jotka on osittain blokattu kiinni. Lisäksi paikalla on jäänteet ratakiskoista ja luultavasti tiilien kuljetukseen käytetyn vaunun raakile.

Jäänteet tiilien kujetukseen käytetyistä vaunuista

Varastohyllykkö 

Ilman valoa ei nähnyt eteensä.

Tehdas on vaikuttava ja oikeasti aika valtava. Se sijaitsee ihan metsikössä ja on aikamoisen karmivakin omalta osaltaan. Tämä paikka oli siisti löytö!

Lattiassa oli vaarallisia reikiä.

Autopurkaamon paja

Niin! Ettäs tiedätte.

Kultakuumetta?

Tänään anoppi kysyi, ollaanko käyty hetkeen hylätyissä mestoissa. Pienimuotoisena harrastuksena kierrellään niitä Villen kanssa: hylätyssä, autioituneessa rakennuksessa on sitä omanlaistansa tunnelmaa. Meitä viehättävät erityisesti isot tehtaat ja vastaavat alueet. Koska hetkeen ei ole tullut käytyä, ajattelin vähän muistella aiempia reissuja.

Eräänä kevättalvisena sunnuntaina allekirjoittaneen parempi puoli sai idean lähteä ihailemaan vanhaa Haverin kultakaivosta. Itse en ollut paikasta koskaan kuullut, ja turhia suostutteluja ei tarvittu. Autoon pakkautui kaksi innostunutta löytöretkeilijää ja yksi kovalla käytöllä oleva järjestelmäkamera.

Alkuun ajoimme kaivoksen rantaan. Alue on iso, noin 40 hehtaaria, ja itsestään kultakaivoksen olemassaolo näin eteläisessä Suomessa tuntui jopa jotenkin absurdilta, mutta miksipäs ei! Alun perin kaivostoiminta on alkanut alueella jo 1770-luvulla, jolloin tehtiin koelouhinnat. Toiminta alkoi vilkastua, ja 1850-luvulla paahdettiin jo täysillä. Kultaa ei kuitenkaan heti louhittu, vaan kaivos perustettiin rikkaiden malmiesiintymien vuoksi. Malmia kaivettiin useista kaivannoista, ja se kuljetettiin Tampereelle rikastettavaksi hevosvaunuilla. Kovin kauaa malmia ei kuitenkaan ehditty louhia; huomattiin, ettei rautamalmi ollutkaan riittävän rikasta ollakseen kannattavaa, ja kaivostoiminta lakkautettiin vuonna 1865.

Haverin avolouhos

Kaivosta alettin 1930-luvulla tutkia uudestaan, ja alueelta löytyi runsaasti raudanvalmistusta haitannutta kuparia ja yllätykseksi myös kultaa ja hopeaa. Kultakaivostoiminta alkoi 1939 ja jatkui aina vuoteen 1960 asti, jolloin se lakkautettiin huonojen kaivosmenetelmien, vanhanaikaisten koneiden ja kaivoksessa syttyneen tulipalon vuoksi. Hiljalleen lopettamisen jälkeen louhos täyttyi pohja- ja valumavesistä.

Rannassa seistessämme ihailimme isoa avolouhosta, jolla on siis syvyyttä noin 80 metriä ja leveyttä 100 metriä. Nykyään se on täyttynyt vedellä, ja se on sukeltajien keskuudessa suosittu paikka. Valitettavasti myös osittain vaarallinen: neljä sukeltajaa on louhokseen sukeltanut nousematta sieltä itse pintaan. Sukellustoiminta lakkautettiinkin jossain vaiheessa, mutta nykyään sukeltaminen Haverin kultakaivoksessa on ilmeisesti taas sallittua. Tämä avolouhos, eli kaivoskuilu, jakautuu kolmeen osaan: pääkuiluun, Turistiluolaan ja muihin luoliin. Pääkuiluun pääsee laskeutumaan portaita 20 metriin asti, mutta sen jälkeen on pelkkää suoraa tiputusta aina 70 metriin asti. Muut luolat, joista useat ovat nimeämättömiä, erkanevat pääkuilusta ja tulevat ulos eri syvyyksissä.

Tekisikö mieli sukeltaa?

Yhtäkkiä silmämme osuivat mäen päällä olevaan isoon rakennukseen. Rakennus näytti liittyvän olennaisesti kaivostoimintaan, ja päätimme lähteä tutkimaan sitä tarkemmin. Kuljimme lumihangessa aluetta kiertävää aitaa seuraten ja löysimme lopulta pienen raon aidan ja maan välissä, josta pääsimme nätisti ja vahinkoa (noh, mun farkkuihin tuli aidan piikistä reikä) aiheuttamatta pujahtamaan alueelle. Se jos mikä olikin kannattava veto! Näytti siltä, että suurin osa kaivostoimintaan liittyneistä rakennuksista oli säilynyt. Asiaa tutkittuamme saimmekin tietää, että Haverin kaivoskylä näyttäisi olevan ainoa Suomen kaivoskylä, joka on suurelta osin säilyttänyt alkuperäisen muotonsa. Upeaa!

Tässä luultavasti malmin nostamiseen rakennettu torni, jonka puiset
tukipylväät nojaavat kohti vanhaa takana seisovaa vinssihuonetta. 

Näiden kaivoskoneiden ympärille yritettiin 1970-luvulla rakentaa jos jonkinmoista museota, vesihuvipuistoa ja kullanhuuhdontaa, mutta toiminta ei saanut kunnolla vettä myllyynsä. Näin ollen rakennukset jäivät tyhjinä vain seisomaan ja muistuttamaan aiemmasta toiminnasta ja vilkkeestä. 

Malminnostotornin alla muistutettiin alhaalla työskentelevistä miehistä. Juuri yläpuolella olevassa kuvassa on vanha kompressorihuone.

Kultapaja

Tässä Haverin oma kultapaja, ulkoa ja sisältä. Täällä sulatettiin ja valettiin Suomen ensimmäiset kaivoksella valetut kultaharkot. Tiesittekö muuten, että vuoden 1952 Helsingin kesäolympialaisten kultamitalit valmistettiin Haverin kaivoksen kullasta?

Elämänmittainen ikävä

Muistan aurinkoisen kesäpäivän, kun ongin mökillä mato-ongella pieniä ahvenia, särkiä ja salakoita poukamasta. Muistan, että sinä laitoit madon minulle koukkuun ja irrotit kalat, jotta sain tiputtaa ne takaisin järveen. 

Muistan, kuinka sinä olit "puupiä" ja minulla oli vastuu pelata meidän molempien kortit oikein.

- 13 tikkiä, sinä sanoit, - pelaa niin hyvin, että saadaan 13 tikkiä. Ja minä pelasin, meidän kortit kun osui lyömättömästi yhteen.

Ukin ja mummin vihkikuva

Muistan, kun yritit pakottaa minut syömään sinappisilliä. Minä en halunnut. En edes sinun mieliksesi, vaikka niin pyysit. Vielä tänä päivänäkään en ole sitä maistanut. Enää en voi, se olisi pitänyt tehdä silloin, kun sinä sitä ehdotit.

Muistan, kuinka iltaisin kävin luonasi ja toivotimme hyvää yötä. Minä halasin sinua, kumarruit, koska olit niin pitkä, ja annoin pusun hieman lommolle painuneelle poskellesi. Sinun viiksesi ja partasi kutittivat minua, kun painoin poskeni niitä vasten.

Ukki, Marjukka, Alibaba-kissa ja minä

Muistan, kuinka silitin vapisevin teinitytön käsin sinun valkoista arkkuasi ja mietin, miksi jo nyt. Muistan, miten vihainen sinulle olin. Kuka antoi sinulle luvan jättää 13-vuotias, elämästä mitään tietämätön tyttö yksin? Olin loukkaantunut. Verisesti.

Muistan, kun vierailit unessani ja sanoit, että et ole missään, mutta siellä on hyvä. Muistan, miten aamulla itkin katkeransuloisia kyyneleitä tyynyäni vasten.

Tänään hymyilen muistoilleni, mutta minulla on silti ikävä. Toivoisin, että olisit yhä täällä. Tai että olisit ollut pidempään. Toivoisin, että Maisa-mummikin olisi. Asuisitte yhä Metsontien yläkerrassa, jonne minä hiippailisin salaa syömään sinun tekemiäsi kinkkuleipiä ja mansikkakeittoa. Jossa me olisimme lyömättömiä bridgessä, kuten ennenkin. Jossa mummi piirtäisi minulle vieläkin kuvia taloista ja kukista ja eläimistä.

Tiedän, että elät enää vain muistoissamme, rakas ukkini. Mutta juuri ne pitävät sinut elossa, kuten mumminkin ja monet muut luotamme poistuneet.

Tällaisina minä heidät muistan.

Suru ja ikävä eivät silti hellitä koskaan, ne vain muuttavat muotoaan.

Elettyä elämää

Minä olen 27-vuotias, ja tämän vuoden synttärini ovat jo menneet. Se tarkoittaa, että olen elänyt nyt jo yli 27 vuotta. Se taas tarkoittaa, että minulla on menneisyys. Jotain on tapahtunut tämän 27 vuoden aikana. Isoja juttuja, pieniä juttuja, kaikenlaisia juttuja. Olen nähnyt, olen kokenut, olen elänyt. En ole kaikkiin menneisyyteni tapahtumiin tyytyväinen, mutta on lohduttavaa, että voi itse päättää elämästään. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuutta voi elää eri tavalla, jos niin haluaa.

Kaikilla meillä on menneisyytemme. Jollakin se on rosoinen - jopa niin, että sen muisteleminen voi tehdä kipeää. Joillakin se on pehmeän pumpulinen, pyörryttävän onnellinen. Joillakin taas on saattanut, kuten mummini sanoisi, mennä valmiissa kokonaisuudessa jossain kohtaa sääpuoleen. Lopputulos on kuitenkin varsin hyväksyttävä. Jokainen meistä on elänyt elämänsä omalla tavallaan, tehnyt omat virheensä ja vastaavasti myös onnistunut. Joitakin hetkiä on ihana muistella, jotkut haluaa unohtaa.

Valloittavan huikea työystäväni (kaveri ei riitä tähän, olkoonkin kuinka vakiintunut termi tahansa) sanoi kerran, että menneisyyttä ei tarvitse hävetä. Asiat, jotka olet joskus tehnyt ja jotka ovat tuntuneet silloin hyviltä ideoilta, ovat voineet paljastua ajan myötä aivan vääriksi. Niissä ei ole kuitenkaan tehnyt mitään väärin, on elänyt sitä hetkeä. Ja miten ihminen oppisi paremmin kuin virheistään. Joskus voi nimittäin käydä niin kuin Imagine Dragons laulaa:

When your dreams all fail

And the ones we hail

Are the worst of all

And the blood's run stale

Menneisyyteen liittyy lisäksi se, mitä muut meistä ajattelevat tai tietävät. Juorut kulkevat nopsaan, nopeammin kuin tosiasiat. Myönnän, että vaikkei minusta mitään juoruja kai liikkunutkaan (ei ainakaan mun korviin koskaan kantautunut), niin omalla tavallaan oli aika helpottavaa jossain kohtaa elämäänsä vaihtaa kaupunkia. Kuviot ja piirit muuttuu, ja se on yhtä aikaa sekä jännittävää, ahdistavaa, kaihoisaa ja samalla vapauttavaa. Muhun jotenkin natsaa nää Mikko Pohjolan lyriikat, vaikkei kirjaimellisesti kosketakaan. Mut jollain tavalla kuniisti sanottu.

- - tiedän

itseni löytävän kaukaa sieltä

missä sun nimesi ei tarinoissa kierrä

Tai kai tätäkin voi kirjaimellisesti ajatella, poikkiksesta kuulee välillä kaikenlaisia tarinoita,  kerta sen huudeilla asutaan. Itellä on onneksi oma vapaus kaukana niistä ihmisistä, joita pitää moikata kassajonossa kohteliaisuudesta, vaikka ei muuten yhtään kiinnostaisi.

Jännää ajatella, että kun kohta lähden ihanan Annin kanssa ruokatreffeille, se on vielä tulevaisuutta, mutta aivan pian jo menneisyyttä. Aika menee niin nopeasti. Täytyy elää tulevaisuus niin, että sitä menneisyyttä on sitten myöhemmin kiva muistella :)

Hurvittelua siskon kanssa!

Eräänä elokuisena sunnuntaina suunnattiin siskon kanssa Lintsille! Kun aamulla starttasin auton kotipihasta, tiesin, että tästä tulee kiva päivä. Laatuaikaa siskosten kesken, me ollaan kuitenkin niin kovia maailmanparantajia, että tän sunnuntain voimin maapallo elää taas parisataatuhatta vuotta lisää.

Ollaan pienestä pitäen rakastettu huvipuistoja. Jo lapsena meidät vietiin joka kesä sekä Särkänniemeen että Linnanmäelle. Äiti ja isi tulivat laitteisiin myös. Oli parasta, kun "otti mahasta". Tätä tunnetta sai myös kokea äidin kanssa aina kun ajettiin mummin mökille; jos ajoi "mukulamäet" tiessä tarpeeksi kovaa, heitti mahassa. Jä äitihän ajoi!

Mä olen kai aina ollut koukussa siihen painottomuuden tunteeseen, kun mahassa muljuu ja sisuskalut heittävät volttia. Mitä pahempi laite, sitä kovemmin siihen on päästävä. Liekö siis ihmekään, että olen testannut muun muassa Euroopan korkeimman vuoristoradan Barcelonan lähettyvillä (samaisen siskoni kanssa), maailman nopeimman vuoristoradan Abu Dhabissa ja maailman kolmanneksi pelottavimmaksi äänestetyn vuoristoradan X2:n Losin huudeilla.

Vaikka Linnanmäki jääkin laitteinensa heittämällä näistä kaikista, sielläkin ottaa aina mahasta! Eikä tämäkään reissu ollut poikkeus, paitsi poppareiden osalta - ne olivat pahvisia ja mauttomia. Suurin pettymys ikinä.

Kriitikot tiukkina.

Melkein ensimmäiseksi suunnistettiin vääristävien peilien luokse Naurukujalle. Sisäinen lapsi on edelleen olemassa, koska nää nauratti meitä ihan luvattoman paljon.

Luonnollisesti ostettiin myös pelikupongit, koska aina täytyy vähän koittaa onneaan. Ja koska vaatimattomasti sanottuna me voitetaan jotain aina. Eikä tämäkään kerta ollut poikkeus!

Miisku voitti jonkun mörrin ja mä kolme hiirtä koirille tuliaisiksi.

Revettiin myös ihan täysin, kun kuljettiin tällaisen voimalekan ohi. Ollaan joskus vuosia sitten tuota testattu, ja allekirjoittanut kumautti itseään silloin lekalla suoraan turpaan, leka kun sattui kimpoamaan alasimesta oikein huolella. Tuloksena turvonnut ja verta vuotava alahuuli. Olin nääs kovassa tappelussa tän epelin kanssa!

Sitten siirryttiin laitteisiin. Käytiin muutamassa perusvempaimessa alkuun, ja sitten sain kuin sainkin siskon suostuteltua vapaapudotukseen! En ollut vielä koskaan kokeillut tätä laitetta, koska viime vuonna ei tullut käytyä Lintsillä ja tämä laite oli juuri silloin tullut. Jonossa alkoi vähän hirvittää, mutta onneksi pieni paniikki näkyy meillä hermostuneena nauruna: jonottaminenkin oli siis jollain tasolla erittäin hauskaa!

 Meidän vuoro läheni ja Miisku päätti käyttää strutsitaktiikkaa!

Pudotuksesta selvittiin, ja pakko myöntää, että se oli ehdottomasti Lintsin paras laite tällä hetkellä! Painottomuuden, putoamisen tunne on järkyttävän addiktoiva, ja jos ei olisi käyty syömässä ja tultu ähkyiksi olisi menty ehdottomasti uudestaan!

Molemmille jotain!

Kotiin päästyäni annoin koirapojille lahjaksi tuliaiset. Otto villiintyi - paras juttu pitkään aikaan!

Jä tässä oli noin kahden minuutin uurastuksen lopputulos.

Hetkestä

Minä painaudun sinun rintakehääsi vasten. Hengitän sisääni ihosi tuoksua. Minä asetan poskeni siihen pieneen kuoppaan, jossa on ihanampi nukkua kuin tyynyllä.

Minä kuuntelen sinun sydämesi lyöntejä. Minä lasken niitä hiljaa mielessäni. Minä uppoan niiden hypnoottiseen rytmiin, niiden soljuvaan tahtiin ja tasaiseen sykkeeseen.

Minä tunnen sinun kätesi paljaalla kyljelläni. Sinun sormiesi määrätietoisen ja varman puristuksen herkällä ihollani. Minä värähdän sinun kosketuksesi alla, tahattomasti, suloisesti.

Minä olen sinusta fyysisesti kaukana. Se ei haittaa, sillä


minä suljen silmäni. Henkäisen. Iho muistaa vielä.