Ihon tarinoita

Minun ihoni voisi kertoa monta tarinaa.

Minun ihoani on silitelty. Se muistaa hellän kosketuksen, kun olen ollut lapsi ja äidin sylissä. Se osaisi kertoa, miltä tuntuu olla ehdoitta rakastettu, turvassa. Se osaisi kertoa ilon, kun paljaat polvitaipeet painuvat vasten isin hartioita ja tunteen, kun on ensimmäistä kertaa korkeammalla kuin koskaan.

Minun ihoni muistaa lämmön, jolla sitä on hoidettu. Pyörivät liikkeet, kun siskot levittävät rasvaa ihottumaan kyynärtaipeessa. Minun ihoni muistaa, miltä tuntuu, kun painetaan viileä ratamon lehti vereslihalle rikkoontuneseen ihoon. Se muistaa, miten siitä on pidetty huolta.

Minun ihoni osaa kertoa, kuinka äidin rakkaus on vaihtunut toisenlaiseen rakkauteen.  Se värähtää muistosta miltä tuntuu, kun poikaystävä kuljettaa sormenpäitään sitä pitkin. Minun ihoni osaa kertoa, miten pienellä, hellällä kosketuksella naisen saa tuntemaan itsensä kauniiksi.

Minun ihoani on myös nipistelty. Sitä on raavittu, lyöty, pistetty ja puristettu. Minun ihoni on varautunut. Se muistaa, että sitä voidaan myös satuttaa. Minun ihoni voi myös kertoa, miltä tuntuu pelätä.

Mutta minun ihoni ei kerro näitä tarinoita muille. Se muistuttaa minua niistä auringon säteiden lämmittäessä ja kuiskaa ne minulle vaatehuoneen pimeimmässä nurkassa.

Se on minun ihoni.

Iho jossa elän.

Urjalaan unohtunut

Jatketaan hylätyillä mestoilla! Tää tsekattiin viime talvena, kun päätimme lähteä etsimään vanhan tiilitehtaan jostain päin Urjalaa. Mitään vinkkejä reitistä ei ollut, ja myönnetään, että matkalla meinasi uskokin jo loppua. Tälläkin kertaa, kuten muillakin kerroilla tähän asti, löysimme kuitenkin etsimämme! Vanhan tiilitehtaan piippu komeili horisontissa, ja rappioromantiikkaa kaipaavien retkiläisten autonnokka kaarsi u-käännöksen ja jämähti parkkiin verraten kauaksi itse kohteesta. No, reissussa rähjääntyy, joten muutama lumikokkare kengässä (lue: kengät täynnä lunta ja sukat märkinä) ei juuri haitannut meitä umpilumessa rämpijöitä!

Itse tehtaasta ei juuri tietoa löytynyt, alue on oletettavasti hylätty 1970-luvulla. Alueella on toiminut jonkin aikaa tehtaan lopettamisen jälkeen autopurkaamo, mistä muistona ovat useat autonrotiskot pihapiirissä. Sekään ei kuitenkaan enää ole toiminnassa, joten alue on täysin hiljentynyt. Paikalle päästessä läsnä ovat siis vaan omat kuvitelmat ja joskus taloudellisesti menestyneen tehtaan rauniot, joiden tiilissä voi yhä aistia parkkiintuneiden käsien tekemän työn ja jonka rappioituneen katon läpi viheltävässä tuulessa voi vielä kuulla tehtaan kovat, kalkattavat äänet.

Purkaamon jälkiä.

Itse tehdas on valtava ja osittain sokkeloinenkin. Paikoitellen lattiassa on reikiä ja katto on sortunut, täällä käydessä kannattaa olla oikeasti aika varovainen. Vierailumme aikana oli todella pimeää, eikä ilman taskulamppuja olisi todellakaan nähnyt eteensä. Tehdas on täynnä vanhoja tiilinpolttouuneja, jotka on osittain blokattu kiinni. Lisäksi paikalla on jäänteet ratakiskoista ja luultavasti tiilien kuljetukseen käytetyn vaunun raakile.

Jäänteet tiilien kujetukseen käytetyistä vaunuista

Varastohyllykkö 

Ilman valoa ei nähnyt eteensä.

Tehdas on vaikuttava ja oikeasti aika valtava. Se sijaitsee ihan metsikössä ja on aikamoisen karmivakin omalta osaltaan. Tämä paikka oli siisti löytö!

Lattiassa oli vaarallisia reikiä.

Autopurkaamon paja

Niin! Ettäs tiedätte.

Kultakuumetta?

Tänään anoppi kysyi, ollaanko käyty hetkeen hylätyissä mestoissa. Pienimuotoisena harrastuksena kierrellään niitä Villen kanssa: hylätyssä, autioituneessa rakennuksessa on sitä omanlaistansa tunnelmaa. Meitä viehättävät erityisesti isot tehtaat ja vastaavat alueet. Koska hetkeen ei ole tullut käytyä, ajattelin vähän muistella aiempia reissuja.

Eräänä kevättalvisena sunnuntaina allekirjoittaneen parempi puoli sai idean lähteä ihailemaan vanhaa Haverin kultakaivosta. Itse en ollut paikasta koskaan kuullut, ja turhia suostutteluja ei tarvittu. Autoon pakkautui kaksi innostunutta löytöretkeilijää ja yksi kovalla käytöllä oleva järjestelmäkamera.

Alkuun ajoimme kaivoksen rantaan. Alue on iso, noin 40 hehtaaria, ja itsestään kultakaivoksen olemassaolo näin eteläisessä Suomessa tuntui jopa jotenkin absurdilta, mutta miksipäs ei! Alun perin kaivostoiminta on alkanut alueella jo 1770-luvulla, jolloin tehtiin koelouhinnat. Toiminta alkoi vilkastua, ja 1850-luvulla paahdettiin jo täysillä. Kultaa ei kuitenkaan heti louhittu, vaan kaivos perustettiin rikkaiden malmiesiintymien vuoksi. Malmia kaivettiin useista kaivannoista, ja se kuljetettiin Tampereelle rikastettavaksi hevosvaunuilla. Kovin kauaa malmia ei kuitenkaan ehditty louhia; huomattiin, ettei rautamalmi ollutkaan riittävän rikasta ollakseen kannattavaa, ja kaivostoiminta lakkautettiin vuonna 1865.

Haverin avolouhos

Kaivosta alettin 1930-luvulla tutkia uudestaan, ja alueelta löytyi runsaasti raudanvalmistusta haitannutta kuparia ja yllätykseksi myös kultaa ja hopeaa. Kultakaivostoiminta alkoi 1939 ja jatkui aina vuoteen 1960 asti, jolloin se lakkautettiin huonojen kaivosmenetelmien, vanhanaikaisten koneiden ja kaivoksessa syttyneen tulipalon vuoksi. Hiljalleen lopettamisen jälkeen louhos täyttyi pohja- ja valumavesistä.

Rannassa seistessämme ihailimme isoa avolouhosta, jolla on siis syvyyttä noin 80 metriä ja leveyttä 100 metriä. Nykyään se on täyttynyt vedellä, ja se on sukeltajien keskuudessa suosittu paikka. Valitettavasti myös osittain vaarallinen: neljä sukeltajaa on louhokseen sukeltanut nousematta sieltä itse pintaan. Sukellustoiminta lakkautettiinkin jossain vaiheessa, mutta nykyään sukeltaminen Haverin kultakaivoksessa on ilmeisesti taas sallittua. Tämä avolouhos, eli kaivoskuilu, jakautuu kolmeen osaan: pääkuiluun, Turistiluolaan ja muihin luoliin. Pääkuiluun pääsee laskeutumaan portaita 20 metriin asti, mutta sen jälkeen on pelkkää suoraa tiputusta aina 70 metriin asti. Muut luolat, joista useat ovat nimeämättömiä, erkanevat pääkuilusta ja tulevat ulos eri syvyyksissä.

Tekisikö mieli sukeltaa?

Yhtäkkiä silmämme osuivat mäen päällä olevaan isoon rakennukseen. Rakennus näytti liittyvän olennaisesti kaivostoimintaan, ja päätimme lähteä tutkimaan sitä tarkemmin. Kuljimme lumihangessa aluetta kiertävää aitaa seuraten ja löysimme lopulta pienen raon aidan ja maan välissä, josta pääsimme nätisti ja vahinkoa (noh, mun farkkuihin tuli aidan piikistä reikä) aiheuttamatta pujahtamaan alueelle. Se jos mikä olikin kannattava veto! Näytti siltä, että suurin osa kaivostoimintaan liittyneistä rakennuksista oli säilynyt. Asiaa tutkittuamme saimmekin tietää, että Haverin kaivoskylä näyttäisi olevan ainoa Suomen kaivoskylä, joka on suurelta osin säilyttänyt alkuperäisen muotonsa. Upeaa!

Tässä luultavasti malmin nostamiseen rakennettu torni, jonka puiset
tukipylväät nojaavat kohti vanhaa takana seisovaa vinssihuonetta. 

Näiden kaivoskoneiden ympärille yritettiin 1970-luvulla rakentaa jos jonkinmoista museota, vesihuvipuistoa ja kullanhuuhdontaa, mutta toiminta ei saanut kunnolla vettä myllyynsä. Näin ollen rakennukset jäivät tyhjinä vain seisomaan ja muistuttamaan aiemmasta toiminnasta ja vilkkeestä. 

Malminnostotornin alla muistutettiin alhaalla työskentelevistä miehistä. Juuri yläpuolella olevassa kuvassa on vanha kompressorihuone.

Kultapaja

Tässä Haverin oma kultapaja, ulkoa ja sisältä. Täällä sulatettiin ja valettiin Suomen ensimmäiset kaivoksella valetut kultaharkot. Tiesittekö muuten, että vuoden 1952 Helsingin kesäolympialaisten kultamitalit valmistettiin Haverin kaivoksen kullasta?