sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Elämänmittainen ikävä

Muistan aurinkoisen kesäpäivän, kun ongin mökillä mato-ongella pieniä ahvenia, särkiä ja salakoita poukamasta. Muistan, että sinä laitoit madon minulle koukkuun ja irrotit kalat, jotta sain tiputtaa ne takaisin järveen. 

Muistan, kuinka sinä olit "puupiä" ja minulla oli vastuu pelata meidän molempien kortit oikein.
- 13 tikkiä, sinä sanoit, - pelaa niin hyvin, että saadaan 13 tikkiä. Ja minä pelasin, meidän kortit kun osui lyömättömästi yhteen.

Ukin ja mummin vihkikuva

Muistan, kun yritit pakottaa minut syömään sinappisilliä. Minä en halunnut. En edes sinun mieliksesi, vaikka niin pyysit. Vielä tänä päivänäkään en ole sitä maistanut. Enää en voi, se olisi pitänyt tehdä silloin, kun sinä sitä ehdotit.

Muistan, kuinka iltaisin kävin luonasi ja toivotimme hyvää yötä. Minä halasin sinua, kumarruit, koska olit niin pitkä, ja annoin pusun hieman lommolle painuneelle poskellesi. Sinun viiksesi ja partasi kutittivat minua, kun painoin poskeni niitä vasten.

Ukki, Marjukka, Alibaba-kissa ja minä

Muistan, kuinka silitin vapisevin teinitytön käsin sinun valkoista arkkuasi ja mietin, miksi jo nyt. Muistan, miten vihainen sinulle olin. Kuka antoi sinulle luvan jättää 13-vuotias, elämästä mitään tietämätön tyttö yksin? Olin loukkaantunut. Verisesti.

Muistan, kun vierailit unessani ja sanoit, että et ole missään, mutta siellä on hyvä. Muistan, miten aamulla itkin katkeransuloisia kyyneleitä tyynyäni vasten.

Tänään hymyilen muistoilleni, mutta minulla on silti ikävä. Toivoisin, että olisit yhä täällä. Tai että olisit ollut pidempään. Toivoisin, että Maisa-mummikin olisi. Asuisitte yhä Metsontien yläkerrassa, jonne minä hiippailisin salaa syömään sinun tekemiäsi kinkkuleipiä ja mansikkakeittoa. Jossa me olisimme lyömättömiä bridgessä, kuten ennenkin. Jossa mummi piirtäisi minulle vieläkin kuvia taloista ja kukista ja eläimistä.

Tiedän, että elät enää vain muistoissamme, rakas ukkini. Mutta juuri ne pitävät sinut elossa, kuten mumminkin ja monet muut luotamme poistuneet.

Tällaisina minä heidät muistan.

Suru ja ikävä eivät silti hellitä koskaan, ne vain muuttavat muotoaan.